maanantai 4. marraskuuta 2013

There I fixed it

Nää maanantait on vaan niin mun juttu. Tai sitten ei.

Olin menossa hakemaan Ipanaa hoidosta viis vaille kolme, kun auto ei käynnistynytkään. Niin joo, olishan se pitäny ehkä aamulla tankata kun jo eilen aika kuivilla ajoin. Laiskuus on maailman palkka.
No eihän siinä kun kotiin vaihtaa rynkreenejä ja sateenvarjo kouraan kun tietysti ulkona satoi kun Esterin perseestä. Soitin Ipanan hoitoon, että nyt tulee myöhästyttyä vähän ja jos jotain sadevaatetta viittisivät vetää sille niskaan. Onneks on lyhyt matka, noin pari kilometriä ja kerkesinkin jo matkalla (Sääolosuhteista huolimatta, kanisteri kourassa) miettiä, että suorastaan hävytöntä mennä matka autolla, vaikka takasintulomatka onkin helkkarin jyrkkää ylämäkeä puolet matkasta.

Bensis on onneks mäen alapuolella, (Eihän se auto tietenkää voinu sen vertaa käynnistyä, että olis valuttanu alas) ja tarvottiin sinne ja rupesin tankkaamaan kanisteria sillä välin kun Ipana viihdytti töllistelemään tankkaamaan tullutta rouvaa. No kävihän siinä varovaisuudestani huolimatta kuitenkin niin, että muutama desi tuli kintuille. Ja käsille ja kanisterille ja voi hyvä tavaton...

Noh, ei annettu sen häiritä, vaan lähettiin tarpomaan ylämäkeä kotipihaa kohti. Autolle päästyäni etsein kanisterin kaatopäätä, tuloksetta. Neuvokkaana tyttönä yritin kaikin tavoin tratalla, mutta se asettui väärään kulmaan.
Ei hätää, sillä eihän minulta siihen ideat loppuneet, vaan kävin kotoa hakemassa puolentoista litran limupullon ja kaadoin tratalla siihen. Kun pullo oli täynnä, kaadoin sisällön vanhan pyyhkijän sulan muoviosalla sulkijaa auki pitäen bensat tankkiin ja toistin, kunnes kaikki bensat oli sisällä. Vähän falskas kanisteri maahankin, joten kaunis sateenkaaren väritys tuli siihenkin.

Kaatonokkaa etsiessäni olin löytänyt täyden kanisterin lasinpesunestettä ja muistinkin, että sekin on loppu, no eipä siinä kun kerran on aloitettu, niin hoidetaan sekin pois alta. Avasin konepellin ja etsiskelin turhautuneena lasinpesunesteen paikkaa, joka viimein sitten löytyikin. Taiteillen mutaisessa rinteessä kaatosateessa, rupesin kaataa lasinpesunestettä jälleen tratan avulla ja osa hölsky käsille, mutta tulihan nekin sitten pestyä. Tietysti en osannut arvioida sitäkään oikein vaan yli tuli taas ainakin kaksi desiä.
Aattelin sitte, että ei tässä oo enää mitään hävittävää, että tarkistetaan nyt ne öljytki sitte samalla. Se meni hyvin ja öljyä oli.

Että semmosta. En kokeillu käynnistyykö auto, se on sitte sen ajan murhe kun Ipanan tanssikurssi alkaa.
Bensaa pulloon...

...Ja tankkiin

torstai 31. lokakuuta 2013

Kummitusjuttu

Halloween on täällä taas ja vaikkei sitä varsinaisesti Suomessa juhlitakkaan, niin voisin sen kunniaksi jakaa oman kummitusstoorini. Minä en usko varsinaisesti kummituksiin, sillä uskon Jumalaan, mutta sillä kertaa meinaan nous kaikki karvat pystyyn ja varmaan osa tukkaakin.

Ipana oli ihan pieni, ehkä kuukauden ikäinen ja istuimme kaverini kanssa katsomassa illalla puolenyön aikaan elokuvaa ja keittelemässä pulloja. Minulla oli useampi pullo Ipanalle ja keitin ne aina illan päätteeksi. Osa oli kiehumassa, osa paperin päällä ja osa odotti väärinpäin tiskipöydällä pataan pääsyä. En nyt muista elokuvan nimeä, tai edes mitä katsoimme. Hieroin kaverini hartioita, hän istui jalkojeni välissä kun äkkiä hyppäsin pystyyn ja huudahdin: "Näitsä ton?!". Ei ollu nähny. Näin miten pullo oli liikkunut pöydällä itsestään ainakin kahdenkymmenen sentin verran, "Toi pullo liikkui just itsestään" minä sopersin kauhun ja itkun sekaisin tuntein. Mentiin tiskipöydän viereen ja tuijotettiin pulloja, kun pari niistä alkoi yhtäkkiä täristä. Kädet vapisten ojensin kättä vapisevaa pulloa kohti, jolloin se liikahti sentin mun kättä kohti ja oltiin molemmat saada paskahalvaus. "Sano, pliis, että säkin näit ton?" Katseltiin toisiamme pelokkaina. En muista tarkalleen loppuko se pullojen keitto sitten siihen, mutta sinä yönä nukuttiin meinaan valot päällä. Pari päivää myöhemmin yritin Iskälle todistaa kummitusten olemassa olon näyttää, mitä oli tapahtunut ja toistin olosuhteet; sama aika, kiehuva vesi ja pullot märällä tiskipöydällä nurinperin, jos se olis ollu sittenkin jotain, että lämpö + vesi on yhtäkuin ihan mitä vaan, mutta ne pullot ei liikahtanukkaan.
Eikä koskaan sen jälkeen..

tiistai 29. lokakuuta 2013

Vinkki

Sähköt on poikki.

Kannattaa maksaa sähkölasku ajallaan nimimerkillä kuudelta tulee jo pimeää.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Vauvahuuruissa

Mulla oli synttärit tiistaina, eli 22 pv. Aamulla heräsin sohvalta puol kasi painajaiseen. Eli päivä alko lupaavasti. Soitin ystävälleni, josta olen ehkä maininnutkin. Hänen laskettuaikansa oli 19 pv ja soitin kertoakseni painajaisestani ja vastaukseksi sain vaan itkua. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, koska supistukset tulleet kuuden minuutin välein kahdestatoista asti. Käskin mennä sairaalaan, muttei halunnut, ennenkuin supistukset kolmen minuutin välein. Vaadin häntä soittamaan sinne ja lopulta hän suostui. Sairaalasta käskettiin hänet sinne (Yllätys pyllätys) ja hän menikin ja sitten sieltä ei kuulunutkaan enää mitään. Puoli kuudelta tuli soitto, että prinsessa syntyi 14.35. Itse olen syntynyt 16.04, joten pienokainen jäi vajaa puolitoista tuntia jälkeen. Ihana synttärilahja! Synnytys oli onneksi mennyt hyvin ja lapsi oli kaikin puolin terve. Ystäväni lähetti kuvan pienokaisesta. No itkuhan siitä tuli. He pääsivätkin jo eilen pois sairaalasta ja eihän tää malttanu pysyä poissa. Ensipupun ja 56 senttisen (kissa)yökkärin kera varustautuneena heti kynsihuollosta päästyäni pinkaisin sykyttämään pienokaista. Luulin, että vauvakuumeni helpottaisi lapsen synnyttyä, mutta päinvastoin! En olisi millään malttanut erottaa tassujani pikkuisesta. Hän oli niin kaunis ja hyvän tuulinen. Nälkäkiukkukinain v oli pieni piippaus. Ihan siinä sydän suli. Hän ei vielä tuoksunut vauvalle, joten päädyin nuuskuttelemaan äitiä, joka sen sijaan tuoksui vauvalle. Vauvelia sykyttäen ja äitiä nuuskuttaen siinä menikin koko ilta. Vauveli oli niin kaunis kun hymyili leveästi nukkuessaan. Teki mieli ottaa mukaan sieltä ja kun lähdön aika tuli ja vauva oli luovutettava vanhemmillee, itku tuli taasen. Pää täynnä vauvahuuruja ajelin kotio ja ajattelin joskus vielä... mullakin on toinen pieni ihme ♥ ♥ ♥

Muuten juuri kun kirjoitin tätä, niin omasta pikku ihmeestäni tuli taasen harvahammas taivaanlammas :)


Kyllä, sydämeni suli..


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Mitäs tänään syötäisiin

On ainekirjoitushaaste nro.3 aika. Liina antoi syksyn alussa ainekirjoitushaasteen, johon bloggaajat osallistuvat ja heidän joukostaan arvotaan joku, joka sitten keksii uuden aiheen. Arpaonni suosi tällä kertaa Tuulia, jonka tämänkertainen tehtävänanto on Mitäs tänään syötäisiin?. Ohjeistus oli miettiä ruuanlaittoa eri kanteilta ja miettiä mitä se itselle merkitsee ja/tai kirjoittaa ruuasta yleensäkin tai jakaa vaikka resepti.


Täältä voi lukea aiemmat aineeni Mikä minusta tulee isona ja Mikä meitä yhdistää.

Mitäs tänään syötäisiin?

 No tänään syödään jauhelihaa ja makaronia.
Pidän hyvästä ruuasta ja osaan (nykyään) laittaakin ainakin muutamia ja sellaista keskiskertaisen hyvää kotiruokaa, mutta ruuanlaitto ei kyllä ole minun juttuni. Leivonta on.
 Meillä äiti oli aina töissä, joten opin mikron käytön varsin varhain. Tuntuu, että aikaisemmin mikroruuatkin oli maistuvampia, nyt ne vain säilyy pitempään. Ammattikoulussa opin tekemään jokaisen itseään kunnioittavan opiskelijan suosimaa ruokaa, eli nuudeleita ja tonnikalaa. Näistä ensimmäistä en ollut varmaan edes koskaan maistanut aikaisemmin. Sillä elettiinkin seuraavat neljä vuotta. Ensimmäisen kerran elämässäni olen perunoita keittänyt omalle lapselleni soseeksi, kun Ipana oli kolme kuinen.. Myös ensimmäinen kalan valmistus oli haaste, kun Ipanalla puhkesi reuma ja kalapuikot ei kuulemma enää riitä omega 3 lähteeksi. Sienikastikekin oli uusi kokemus ja nyt en muuta söisikään, jos sieniä vaan riittäisi.
 Parhaita ruokiani ovat ehkä lidlin season vihannekset ja kanan grillikoivesta nyhdetyt palat wokattuna ja vähän öljyä ja sweet chili kastiketta ja curryssä keitettyä nuudelia ja loppuun rikotaan päälle yksi muna ja paistetaan sotkua niin ai nami! Toinen mikä on itseni mielestä herkkua, on perunamuusi ja vuohenjuusto-herne-maissi-paprika-lihamureke ja joku ihana kastike. Omnomnom.
 Ipanan herkkuihin ei kumpikaan kuulu. Vaikka hän enemmän ja vähemmän mielekkäästi pöperöitäni sisällensä ahtaa jälkiruualla lahjoen tai sen puutteella uhaten. Hän mielummin pitäytyy nakkispagetissa ja niissä kalapuikoissa. Myös makaronilaatikko houkuttaa. Molemmat pidämme kyllä keitoista. Nopea tehdä, aina hyvää ja riittoisaa, koska niinkuin kerroin, ruuanlaitto ei ole se minun juttu, joten teen ruuan yleensä kahdelle isoimpaan kattilaan ja makaronilaatikon isoimpaan vuokaan ja sitten sitä syödään seuravat kolme päivää.
 Koska mikään kaikki ei aina mene kuin strömsöössä, niin ei myöskään aina ruuanlaitto. Pidän kovasti valkosipulista, enkä myöskään säästele sitä ruuissani. Olin saanut ystävältäni taannoin pakastepussillisen valkosipulijauhetta ja lisäsin sitä tietysti joka ruokaan. Kerran oikeen lorahti makaronilaatikkoon, mutta se ei oikein maistunut siinä. Syy selvisikin paljon myöhemmin.
 Käytettyäni valkosipulijauhetta ja monia kuukausia, päätin päivänä yhtenä tehdessäni kanan grillikoipia, ripotella sitä niiden päälle ennen uuniin laittoa. Otin jauhetta kädelleni ja koostumus alkoi heti epäilyttää. Pikainen makutesti osoitti jo kytevät epäilykseni todeksi: Korppujauhoa. Muistiini palautuikin, että valkosipulijauheet oli käytetty ajat sitten ja olin lihamureketta varten lainannut samanlaiseen pakaste pussiin korppujauhoa, samaiselta ystävältä. Mainitsinko jo, että ruuanlaitto ei ole niitä vahvimpia puoliani...

 Leipominen sen sijaan on kivaa, tuotokset vain tosin harvoin uppoaa. Minä en varsinaisesti ole makean ystävä (paitsi ilmeisesti hammaslääkärissä). Yleensä tuotokseni ovat kyllä syömiskelvollisia, jopa hyviäkin, mutta en jaksa syödä paria palaa enempää, ja ei Ipanallekaan voi määräänsä enempää syöttää, joten kutsun aina jonkun kylään ja jos jotain jää, annan heille kotiin viemisiksi. Jos kukaan ei suostu, pääse tai ehdi tulemaan, menen minä tuotosteni kanssa sitten kylään ja pakkosyötän siellä kaikille.
 Aina on hyvä syy leipoa. Ipanan syntsillä  vaan tuntuu, että haukkaan aina liian ison palan, kun aina on kokeiltava jotain uutta ja koska yksin teen, menee siinä aikaa. Yleensä kahvipöydässä komeilee jonkinlainen kakku tai kakskin, jotain suolaista ja keksejä etc.
 Tein Ipanan syntsille kaksi vuotta sitten maitosuklaajuustokakun, joka oli pahaa, mutta vieraat olivat toista mieltä. Tein samana vuonna valkosuklaajuustokakun Ipanan serkun synttäreille, joka oli pahaa, mutta kaikki muut tykkäs. Tein viime vuonna tummasuklaajuustokakun Ipanan syntsille ja se oli pahaa, mutta vieraat tykkäsivät. Eikö kellään ole makuaistia? Noh tänä vuonna sitten päätinkin repäistä ja kun liityin koristeeliset kakut-lehden tilaajaksi, niin uuden arsenaalin ja ohjeiden voimin päätin repäistä ja vetäsin kolmensuklaanjuustohellokittykakun ja väsäsin piparit kuorrutteineen itse. Tai siis keksit. Aloitin sitte illalla ysin aikaa väsää niitä ko siihen piti mennä tunti ja tunti, mutta eihän se tietenkään menny niinkö strömsöössä niinkuin ei mikään mun elämässä ja tilanne oli se että aamulla seiskalta olin pursottanu vimoset piparit. Että sillee. Mutta kolmensuklaanjuustohellokittykakku oli syntisen hyvää ja sormet syyhyten oon oottanu tilaisuutta tehdä sitä uudestaan.

Tilaisin kaikkiruokaisen miehen ruuanlaittotaidoilla. Mukaan kiitos!

tiistai 15. lokakuuta 2013

Uintia ja ragee

Jooh, meillä oli tosiaan se tyttöjen viikonloppu ja päätettiin sitte lauantaina, että mennään ystäväni, Ipanan ja anopin tyttären kanssa uimaan. Kokeiltiin ensin vakio uimahallia ja sinne ei sitten päässytkään, kun siellä oli jotku uimakisat. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan lahdessa kolme uimahallia. Parkkipaikat olivat täynnä, joten parkkeerasin koulun eteen invapaikalle, because I can. Mentiin uimaan ja siellä oli oikeen mukavaa. Ystävä huudatti mut hyppäämään kolmesta metristä, mikä oli vähemmän mukavaa, mutta oli kertakaikkiaan ihana reissu ja höyrysauna avas sen verran kaikkia röörejä, että tolkuton yskiminenkin loppu. Kommunikoitiin miesten puolen kanssa sen verran, että vastattiin koputuksiin.
Tuli sitte aika kiire lähtö, kun oltiin lievästi sanottuna myöhässä aikataulusta (Yllätyskö?). Pakattii pennut autoon ja just kun laitoin peräkonttiin vimoset tavarat, perään kurvaa toinen auto invakyltein ja ulos astuu vanhemman puoleinen mies keppien kanssa. Avasin juuri kuskin puoleista ovea kun tää huutaa et: "Onks teil oikeus pysäköidä siihen". Minä tunnen adrealiinin nousevan aika hujakasti ja nappaan etuikkunalta invakyltin ja näytän sitä ja kysyn et: "No eiks tää oikeuta siihen?!". No, jättikö hän sen siihen? Ei, vaan lisäs vettä myllyyn ja kysyi et: "Niin mut onko toi sulle sun käyttöön merkitty?" Just sellassella äänensävyllä, et mulla keitti yli ihan totallisesti ja huusin takasin et: "Ei vittu ku ton lapsen mikä tuol autos istuu, sen kuvahan siinä on!" Se veti jo senki ukon hiljaseks ja tokas "Aijaa, ok" Ja lähti könkkää keppiensä kanssa. Miten se voi tulla tollee toiselle ihmiselle sanoo? Joo, näkihän se, ettei mussa mitään "vikaa" ole, mutta siinä vaiheessa olis jo pitäny mennä itteensä kun näytin sitä kylttiä. Eihän se olis voinu tietää vaikka Ipana olis ollu kokonaan jalaton. Luojan kiitos, ei ole, mutta Ipana on sairastanu reumaa nyt kaks vuotta ja jos me tänä kesänä ollaan se kyltti saatu ihan lääkärin todistuksella ja poliisin myöntämänä, niin eiköhän se helv... kökkö oo aiheesta saatu. Kyllä mä olen mielestäni niin monet kerrat käytännössä katsoen jalatonta (Kortisonihoitojen jälkeen kun ei saa vrk kävellä) pentua kantanu ja niin monet sairaalan parkkipaikat maksanu, että kun se ukko selviäis niiden keppien kanssa ees tunnista, mitä mä oon ton lapsen eteen tehny, niin pitäs varmaan mölyt mahassaan. Joo, ei voinu tietää, mut jos ei tiiä, niin on ehkä parempi pitää mölyt mahassaan. Asiaton ei saa olla ja muistutan että Ipanalla on vaan reuma, sillä ukolla vois olla yks jalka vähemmän millä könkätä, jos tilanne olisi pahempi.
                                                           
Siinä se komeilee. 
.
kaikenlaisten tärkeilijöiden  nähtävissä. Ipana pystyy kyllä kävelemään, mutta jos tavallisilla parkkiksilla ei ole tilaa, niin kyllä se on reumalapsen nivelille kova juttu parin tunnin uinnin jälkeen kävellä vielä parin korttelin päähän.
Niin o
is kai tämän ukon mielestä pitäny tehdä.


Ylireagoinko? Mielestäni en.



perjantai 11. lokakuuta 2013

Viininmaistajaisia

Olen jo varmasti maininnut, että minä en juo viiniä. Se ei vaan oo mun juttu. Varsinkaan punaviiniä *brrr*. En kai vaan oo tarpeeks aikuinen pitääkseni viinin sensuellista mausta, kun ei se aku ankkakaan oo vielä vaihtunu etlariin. Noh, tänään on tiedossa tyttöjen ilta. Hillitysti kynsilakkaa, karkkia, sipsiä, glögiä, ruokasalaattia, pelejä ja.... *huh* viiniä. Kävin hakee itselleni kuoharin kun se kyllä menee alas, jos ei hyvin, niin huonosti. Sanoin Alkon myyjällekkin, että jos ostin väärää merkkiä, niin irvistellään sitten vähän enemmän. Luonnehtisin varsinkin punaviiniä seuraavasti. Valdemar, jota vedettiin erittäin alaikäisenä ja joka oli halpaa (parikyt markkaa pullo), ei meinnyt ikinä alas. Pullon pohjaa ei siis koskaan nähty, koska se maistui suoraan sanottuna hikisukan ja veren risteytykseltä. Maku on erittäin elävästi muistissa (joskin mitään muuta siellä ei tunnu olevan). Mitä muihin punaviineihin tulee, sillä olenhan minä niitä maistanutkin, niin niissä on sentään makuvivahteitä, kuten pähkinä tai joku muu mihin sillä hikisukalla on kulloinkin astuttu. Noh, tänään aion harpata jälleen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja maistaa punaviiniä miettien kenen varpaan välistä tämäkin on puristettu maistaakseni karmean jonkun ihanan helmeilevän aromin vain todetakseni, ettei tämä ole mun juttu. Joskus mäkin (Ehkä?!) kasvan kunnon kansalaiseksi aikuiseksi, mut se päivä ei oo vielä tänää-ä-ä-ään...

Muuten Ipanan musiikkiterapiassa kävi niin, että kun olin menossa sinne ja jälleen kerran koputtelin oveen, että eikös se aika ollut 15.20 niin sain kuulla, että se on juu 16.15. Alan olee sitä mieltä, että vika on joko mun kuulossa, tai ymmärryksessä, tai ehkä molemmissa.



Lisäys: Tällä kertaa mukana oli enemmän hikisukkaa kun verta. Maku oli hyvin viipyvä, haju varsin vatsaa vääntävä voimakas ja sivumaku jäi erottumatta, eli varpaanväliröhnät loisti poissaolollaan. Harmi.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Taas ei menny niinko elokuvis..

Ai miten niin ollaan oltu paljon keskussairaalassa?

Pohjustus: Meillä oli tänään aika päksiin jalkahoitajalle. Tai siis Ipanalla oli. Tai siis aineki mä luulin niin.
Lastenpolin (joka on ulkooven vasemmalla puolella ja käynnit yleensä siellä) sijasta mentiinkin aulan läpi toiselle puolelle ja siitä hissillä vitoseen ja sit hetki pyörittiin kunnes löydettiin aikuisreumapuolen ovi. Oltiin siellä tavanomaisesti kolme minuuttia myöhässä ja luettiin tovi aku ankkaa ja juttelin meidän reumahoitajan kanssa, joka sattu kans oleen siellä. Luettuani jo toisen aku ankan rupesin ihmettelemään, että mikä meininki, ko mekin oltiin alunperin myöhässä. Kysyin reumahoitajalta, että mitäs nyt kun meil oli aika kahdeltatoista ja kello on kakskytäviittä yli. Hän neuvoi koputtamaan jalkahoitajan ovelle ja tein näin (tai siis painoin summeria). Hän tulikin avaamaan ja sanoin "moikka, meil piti olla aika tänää kaheltatoista". "Ei pitänyt". "Kyllä piti". "Ei pitäny". "Joo-o, kato vaikka niistä tiedoista". Ja sitte katteltiin tietoja ja ei tosiaan pitäny. Meillä oli aika vasta perjantaina klo 12.00. No mä jäin aika sanattomaks siinä vaiheessa ja lääkäri sit kyseli että tullaanko pitkältä ja minä sopersin, että kaupungin toiselta puolelta ja vakuuttelin, että kyllä voidaan tulla perjantainakin uudestaan. No lääkäri sano, että voihan hän nyt sentään katsoa niitä jalkoja, kun me kerran ollaan jo siellä. Kutsuin Ipanan ja syylät sai raspilla kyytiä. Kun Ipana oli valmis, hän sanoi menevänsä leikkipaikalle ja minä sitten ok ja päästin sen ovesta ja jäin vielä kuuntelemaan jatko-ohjeita ja vastaanottamaan seuraavaa aikaa lääkäriltä. Kun tulin ulos huoneesta muutamaa minuuttia myöhemmin, ei Ipanaa missään. Kävelin käytävän päästä päähän ja kurkkaisn mahdollisista piilopaikoista. Ei jälkeäkään. Kysyin oven ulkopuolella istuvalta mieheltä ja aulassa seisovalta äiti-ihmiseltä ja kumpikaan ei ollut nähnyt pinkkiasuista tyttöä. Lähdin kohti osaston ulko-ovea ja epäilyksistäni tuli totta kun huomasin niiden avautuvan liikkeestä. Voi paska kökkö! Menin kansliaan sanomaan, että nyt on laps kadonnu ja koputin reumahoitajamme ovelle ja sanoin, että nyt hukkasin Ipanan. Mietittiin onko se mennyt portaita vai hissillä ja sanoin, että luultavasti hissillä, muttei Ipana tiedä mitä kerrosta painaa ja ei tiedä onko lähteny ylös vai alas. Reumahoitaja käski mun mennä kattoo kahviosta ja hän soittaa lastenpolille. Sanoin, että sinne se Ipana luultavasti pyrkii kun muistelin, että Ipana mainitsi leikkipaikalle menosta. (Siellä on semmoinen iso iso leikkipaikka missä voi touhuilla vaikka ja mitä ja Ipana aina leikkii siellä. Oletin tottakai, että Ipana tarkoitti sen osaston leikkipaikkaa missä oltiin, kunnes huomasin Ipanaa etsiessäni, ettei siellä ole edes mitään leikkipaikkaa) ja lähdin hissillä alas. Ei näkynyt kahviossa, joten kädet täristen lähdin kohti lastenreumapolia. Siellä Ipana leikki onnessaan ja hoitaja puhui meidän reumahoitajan kanssa juuri puhelimessa. Tässä tulee kysymys, ai miten niin ollaan oltu aika paljon päksissä, kun mun 5-vuotias osaa oma toimisesti mennä koko sairaalan läpi vieraalta osastolta viis kerrosta alas hissillä omalle polille leikkimään? Kehuen neuvokkuudesta ja toruen karkaamisesta vein Ipanan vielä ylös näytille ja lähdettiin kotiin. Hän kerto et oli kyllä sanonu menevänsä leikkipaikalle ja hän vaa paino hississä ykköstä.
Äiti on hämmästyny. Ja helpottunu.

                                        (Tässä olis nyt kuva Ipanasta leikkimässä siellä lastenpolilla, jos järkytyksen ja                                                                                    helpotuksen sekaisilta tunteiltani oisin semmosen älynny ottaa)

tiistai 8. lokakuuta 2013

Aurinko kun päätti retken...

Ipana ei aina ole aivan kun muut lapset, eikä sille aina kelpaakaan ihan mitä tahansa. Meillä on lähes aina samat iltarutiinit. Muumit tai joku muu lyhyt elokuva tai jotain muuta kivaa, hampaiden pesu, iltasatu ja laulu, sitten hyvät yöt ja suukot, halit etc. Silloin kun Ipana oli pieni, tein hänelle oman laulun, mutta yleisimmät mitä meillä lauletaan ennen nukkumaan menoa on Varpunen jouluaamuna,Yksinäisen keijun tarina, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, Jumalan kämmenellä ja Päivänsäde ja menninkäinen. Myös muita joskus vaaditaan, mutta nämä on ne yleisimmät. No päivänä yhtenä Ipana ilmoitti, että hän haluaa kuulla Päivänsäteen ja menninkäisen englanniksi. Ei auttanu äidin sitte ko kieli keskellä suuta käydä kääntämään ja lauloin vähän sinne päin englanniksi ja Ipana oli oikein tyytyväinen. Sitten rupesinkin miettimään miltä se oikeasti kuulostaisi englanniksi ja rupesin inspiraation iskiessä käännöstöihin. Siitä tuli aika hyvä (Oma kehu haisee hyh hyh).
Eka säkeistö valmistui tuosta vaan, toinen vaati hieman vaivaa ja vikaan säkeistöön en ole aivan täysin tyytyväinen vieläkään, mutta parin viikon jälkeen olin valmis ja kun kysyin Ipanalta, että haluuko hän kuulla kun äiti on häntä varten nyt sitten kirjoittanut sen englanniksi, niin hän vastasi "Eiii, en mä sitä jaksa nyt kuunnella. Laula suomeks vaan". Kiitti vaan kakara, nyt sä pakkokuuntelet tän kun mä olen sen sulle tehny! Ihana lapsoseni, tottakai äiti laulaa sen suomeks...

Tässäpä tämä tuotokseni. Arvostella saa, varsinkin kieli ja kielioppivirheistä, kirjoitusvirheistä puhumattakaan. Mutta tosiaan lapsen mieliksi kirjoitettu, joten niin kauan kun levytyssopimusta ei ole kirjoitettu, niin virheitä saa ollakin.

Sunshine fairy and Goblin

When the sun was going down, 
Her sisters left just a moment ago,
Sunshine fairy left behind.
Darkness comes to the forest slowly,
Sunshine fairy, wings so glory,
Making start to quickly fly away.
Then she saw a Goplin tiny, come to out his cave,
A moment ago he just be awake.
So, goblins can't be in outside when the day it isn't gone,
And then they be just alone.

They watch each other and admire,
Goblin feel in his chest some fire,
And he starting fall in love.
Say to "Hey, my eyes are burn,
but eyes away now I can't turn.
I have never seen as beautiful like you.
I can be a blind forever, it's not matter to me,
It's easy live in darkness you will see.
Come my cave and call it home, then I will show you way,
Kuva http://www.artpassions.net sivuilta.
Postikortti, jonka taustaa muutettu.
And 'Love you' every day I say."

Fairy say that "I am sorry,
If I don't fly light so hurry,
I don't see another day.
Honey, hear what I have say,
Darkness gets my breath away,
And I don't wish to die at least today."
Sunshine fairy left to light, but sometimes like tonight,
Goblin wonder silence in his mind:
Why one here is a child of light and other loves a night,
And that is how a life should be.

                                                                     ©Tippalilla

No semmonen se sitte oli.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Illalla hilpeänä kaljaa, aamulla...

Senhän jo valmiiksi tiesi mitä tuleman piti. Viikonloppu tiedossa ja appiukon (eli Ipanan papan) viiskymppiset tiedossa. Perjantaina äitini soitti, että Ipanan haku viivästyy ja minä päätin mennä auttelemaan paikkojen järjestelyssä, hakekoot Ipanan sieltä. Mentiin kaupan kautta, kun lahjatoiveena oli laatikko sandelssia. Minä paketoin laatikkoa kaunnisti lahjapaperiin siinä paketointipaikalla ja oltuani valmis kkatsoin, että mihis se Ipana hävis. Justhan se oli tässä. rupesin kuulemaan vaimeita huutoja: "Apuaa, apua!", ja samassa tajusin kattoa tavarasäilytyslokerosta. Paniikissa en heti saanut sitä ovea auki, vaan avain jäi käteen ja kun viimein sain luukun auki ja Ipana kömpi ulos, meinasi vieressä seisseet mummot saada slaagin. Kysyin aika tiukkaan sävyyn, että eikö he kuulleet, että Ipana huusi apua kun vieressä seisoivat ja ei heillekkään varmaan epäilystä jäänyt, että olisin tahallaan Ipanan sinne kauppareissun ajaksi tunkenut. Noh, en ees käyny vitsailee mitään lapsiparkista kun nappasin pennun mukaani ja noikka kohti juhlapaikkaa. Koko päivä muutenkin menny ihan käteen ja kiire ja plaaaaah. Juhlapaikalla tunnelma oli hjyvä ja ruvettiin valmistaa seuraavan päivän ruokia. Äiti haki Ipanan pari tuntia myöhässä ja kiukutteli kun en ollut alhaalla odottamassa (minä myöhästyin siis puli minuuttia), mutta en antanut senkään pilata iltaani, vaan jatkoimme sitten harjoituksia paikalliseen, missä vietimme kivaa iltaa. Pihalla oli vaunusnägäri, mitä jaksoimme hämmästellä koko illan ja otimme sitten ruokaakin, vaikka tulimmekin siihen tulokseen, että ristarin pekonilautanen on niin hyvä, että sen takia kannattaa ajaa lahteen ja haimme vielä sellaisiakin. Siideri saldo jäi yhteen, kun pubista oli mokomat loppu, hieman nyrpistellen tein valintaam lonkeron ja kaljan välillä ja ihmetyksekseni kalja maistu, vaikka harvemmin juon alkoholia ja sillonkin aivan muuta kun kaljaa. Aamulla vein yhden juhlien järjestäjän töihin ja nappasin samalla kaksi juhlien järjestäjää mukaan ja mentiin laittelee viimesiä paikkoja kuntoon. Sattin hyvät pippalot aikaseksi ja kaikki viihty. Mentiin koeajaa palju ja se oli ko avantoon hyppäis, mutta saatiin sekin sitte lämpimäks ja illalla minä sitten siivoilin paikkoja kun muut nuokku pöydissä ja perustelin, että jos aamulla sais nukkua sitten vaikka kymmenen minuuttia kauemmin, ennen kun pitää ruveta siivoomaan. Juu sainhan minä. Heräsin puhelimen soittoon puoli yksi ja kaikki oli jo siivottu. Pientä ja vähän isompaakin krapulan poikasta oli ilmassa ja toinen toistaan kalpeempia ja hiljasempia jengi oli. Kotiin lähdettiin ja lapskin kotiutu illan suussa. Kivaa oli ja ukko vanheni. Nehän ne tärkeimmät ♥

maanantai 30. syyskuuta 2013

Kirja- ja elokuvameemi?

Ideal Irony blogissaan Villa Immortalis oli tehnyt jotain, mitä hän kutsui Kirjameemiksi. Mikäs hitto se on? Juu ei sano mitään, mutta idea oli kiva. Se oli peräisin alunperin jostain toisesta blogista, mutta siinä siis vastataan kysymyksiin kirjojen nimillä, jotka löytyy sieltä omasta kirjahyllystä. Noh, minultahan sieltä ei löydy kun sitä Stephen Kingiä, niin päätinpä sitten kokeilla mitä miehellä on annettavaa. Ideal Irony oli sitten vielä tempassu saman elokuvillaan joten miksen minäkin ja jos oikeen innostun ja pistän paremmaks niin nykäsen samat Ipanan hyllystä molemmilla. Se jääköön harkinnan varaan kumpi meistä on sitten kuvauksen kohteena kun Walt Disneyn helmet ja Lasten kirjakerho pistää parastaan, mutta mennääs nyt eka näillä.

HUOM! Jos tiukkaa rupee tekee, niin huijaan sen verran, että otan novellikokoelmista jonkun.

Kirjameemi

1. Mikä on sukupuolesi?
Stephen King: Naisen raivo (Ei mitään lisättävää)

2. Kuvaile itseäsi
Stephen King: Eloon jäävää tyyppiä (Kuuluu novellikokelmaan Ennen aamunkoittoa)

3. Kuvaile puolisoasi
Stephen King: Kuulolla (Tai sitä yritetään lähinnä kuulostella mistä semmosen sais)

4. Kuinka voit?
Stephen King: Se tunne jolla on nimi vain ranskaksi (Kuuluu novellikokoelmaan Maantievirus matkalla pohjoiseen)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Stephen King: Epätoivon kaupunki (Eikai nyt sentään, mutta sopi hyvin...)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen (Enempi kyllä tällä hetkellä johki lämpimään, mutta talvemmalla kyllä. Novelli ja novellikokoelman nimi)

7. Mikä on lempivärisi?
Stephen king: Harmaa lima (Ei ollu Kingillä muuta annettavaa, mutta lila se on oikeesti. Kuuluu novellikokoelmaan Yön äänet)

8. Millainen sää on nyt?
Stephen King: Rainy season (Kuluu novellikokoelmaan Nightmares and dreamscapes)
Olisin halunnut vastata Pimeä yö, tähdetön taivas, mutta minulla ei VIELÄ ole sitä. Kerran jo pidin käsiis, mut jätin kauppaa sil kertaa

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
Stephen King: Ennen aamunkoittoa (Kun nukun vielä makeasti)

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Stephen King: L. T:n Lemmikkieläinteoria (Novellikokoelmasta Maantievirus matkalla pohjoiseen) tai
Stephen king: Heidän jättämänsä tavarat (Novellikokoelmasta Auringonlaskun jälkeen)

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Stephen King: Julma leikki

12. Millainen parisuhteesi on? koska ei ole parisuhdetta, eikä edes paria suhdetta, otin vapaudekseni vaihtaa kysymyksen uteen. Eli, Millainen Ipana on?
Stephen King: Painajainen
Stephen King: Piparkakkutyttö (Kokoelmasta Auringonlaskun jälkeen)

13. Päivän mietelause
Stephen King: Kaikki on rentoo (Maantievirus matkalla pohjoiseen novellikokoelmasta)
Richard Backman (SK salanimellä): Juokse tai kuole

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Stephen King: Joskus he tulevat takaisin (Kokoelmasta Yön äänet)

15. Miten haluaisit kuolla?
Stephen King: Täällä tiikereitä on (Kuuluu novellikokoelmaan Jälkeen keskiyön.)

16. Mottosi?
Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini



Saako tässäkin huijata ja käyttää boksilla olevien elokuvien nimiä? Ai ei? No mennään näillä sitten...

Elokuvameemi

1. Mikä on sukupuolesi?
Miss FBI

2. Kuvaile itseäsi
Mustesydän (Jos digiboksilta saisi ottaa, vastaisin Kissaihmiset)

3. Kuvaile puolisoasi
Peter Pan (Eli sitä ei ole ja jos olisi, se tuskin haluaisi kasvaa aikuiseksi)

4. Kuinka voit?
Real Steel

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Viimeinen talo vasemmalla (On muuten oikeesti)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Napapiirin sankarit, mutta jos boksit lasketaan, niin ehdottomasti O.C

7. Mikä on lempivärisi?
Nyt oli pakko kyllä mennä digiboksin puolelle, oli sen verran kiperä, mutta Men in black 3

8. Millainen sää on nyt?
Tähtisumua

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
Prom Night (Kirjaosuus osui kyllä lähemmäs totuutta)

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Farce of the penguins, mutta koska tää on teoriassa lainassa ja jos sitä ei hyväksytä niin vastaan Urban legends

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Final Destination

12. Millainen Ipana on?
Aristokatit, mutta jossei saa lainata Ipanan puolelta, sanoisin Inception

13. Päivän mietelause
Nothing to lose

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Perjantai on pahin

15. Miten haluaisit kuolla?
Vieraalla maalla (En nyt sentään, mutten löytänyt leffaa nimeltä Nukun rauhassa kotona isoisoisoäitinä. Varmaan lainassa..)

16. Mottosi?
Mortal Kombat (!)

lauantai 28. syyskuuta 2013

Vauvanhoitoa

Varmaan olen jo useaan otteeseen hehkuttanut vauvakuumettani ystävän raskauden vuoksi. Eilen entinen työkaverini soitti ja sanoi tarvitsevansa vauvanhoitoapua ja otin hänen kaksikuisen tyttönsä hoitoon. Vähän pelotti. Osaankohan enää hoitaa niin pientä vauvaa? Jostain ne äidinvaistot kuitenkin kaivautuivat ja tunnistin itkutkin ihan hyvin. Kaikenkaikkiaan tyytyväinen vauva nukkui hyvin ja söi hyvin ja yösyötötkään eivät tuntuneet pahalta. Ihan voittajafiilis! Jos selviän muitten vauvojen hoidosta, miksen siis selviäisi omastani. Palautan vauvelin puolen päivän aikaan kotiin. Ihana oli hoitaa pienokaista ja vauva-ajat Ipanan kanssa palasivat mieleen. Ipana päätti illalla ottaa mustasukkaisuuslinjan, mutta kun sanoin, että hänen pitää isona tyttönä auttaa minua, etten selviä ilman hänen apuaan, oli hän kuin paraskin isosisko ja auttoi joka käänteessä. Meni niin reippaasti nukkumaankin ja huuteli sängystä vielä, että jos tarvitsen mun apua, niin huuda sitten minua. Ja aamulla kävin herättelemässä Ipanaa, hän ensitöikseen kysyi, että missä vauva on. Sanoin että nukkuu, nyt äkiä suihkuun kun keritään vielä. Minusta tulisi loistava kahden lapsen äiti ja Ipanasta maailman paras isosisko. Nyt vain se pikku käytännön juttu, että mistä mies, jonka kanssa sitten vauvaperhettä perustamaan?

Lisäys: Selvisin sinappiyllätyksestäkin, vaikka meillä oli sopimus, että ne säästetään äitille....

torstai 26. syyskuuta 2013

Slippery road



Eilisaamuna autoni ilmoitti ensimmäisen kerran Slippery road. Syksyn merkki kun lämpötila lähenee nollaa. Tänään pisti paremmaksi ja käväs miinuksella. Luntakin sato. Ja rakeita. Vaikka olen jo henkisesti valmistautunut terästetyn glögin voimin The Jouluun, niin tähän syksyyn en vielä tohdi tottua. Palelikin vietävästi kun ohuella takilla ja leggareilla liikenteessä. Kylmää, märkää ja harmaata. Kuka hitto tilas tän syksyn?! Mun syntsät on kautta aikain ollu ainoa hyvä asia syksyssä, mutta kun ikä lähenee kolmea kymppiä, niin pistää miettimään, että onkos sekään enää niin hyvä asia ja samalla miettii myös, että kuinka tarpeellista näitä välivuosia nyt sitten on juhlia. Onhan se kiva, että autokin muistuttaa, että kohta sä vanhenet taas. Eka se oli siistii, kun sai uuden auton ja vau tää ilmottaa, jos tien pinta on jäässä, mutta koska se ilmeisesti ilmoittaa aina kun lämpötila on alle +5 ja talvi voi olla TODELLA pitkä, niin kyl se käy jossain vaihees ärsyttää, että se on siinä joka kerta kun käynnistät auton. Parin kuukauden jälkeen sentään opin, miten sen saa joka kerta pois, että voi käyttää hallintalaitteita, kuten lämpöpuhallinta.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää













LQ heitti ainekirjoitushasteen nro 2, Mikä meitä yhdistää. Tarkoituksena oli käsitellä lähinnä pariskuntia.
Mietin paljon aihetta. Mistä kirjoittaisin, sillä olenhan yksinhuoltaja. Nou parisuhdetta. Ajattelin muita ihmissuhteitani ja päätin tarkastella niitä tässä siis lyhyesti. Ystävät eivät ole missään tietyssä järjestyksessä ja muoto ei ehkä ole ihan varsinaisesti aine. Edellinen ainekirjoitukseni Mikä minusta tulee isona? löytyy täältä.

Ystävä numero 1:sen kanssa meitä yhdistää, pitkä historiamme tää.
Oman pihan leikkikentällä aina, leikkiä väänsimme jo kolmivuotiaina.
On välissämme ollut aikaa ja monta mutkaa, ja olen usein vaihtanut paikkakuntaa.
Ystävyytemme silti ei ole katkennut, kummitustädiksi häntä lapseni kutsuu nyt.

Ystävä numero 2:sen kanssa parannamme maailmaa, häneltä aina parhaan tuen saa.
Uskoni voin hänen kanssaan jakaa, ja häneen voi aina luottaa.
Hän on varsinainen herkkusuu, joskus tuntuu, että hän melkein meillä asuu.
Hänen miehensä myös tahdon mainita tässä, Ipanan kummisetä ihan ässä.

Ystävä numero 3:men kanssa saa aina nauraa, Luonnonlapsen leimaa hän kantaa.
Hän aina tahtoo kaikkia auttaa, ja herkullista ruokaa laittaa.
Hänen kanssaan scippoa pelataan, ja hauskimmat seikkailut koetaan.
Hänen miehensä vain päätään pudistaa, kun hän taas uuden idean päähänsä saa.

Ystävä numero 4 on aina aito ja oma itsensä, sekä harvoja niitä, joihin Porissa enää pidän yhteyttä.
Hänen kanssaan kun leivotaan, ollaan tuomittuja aina epäonnistumaan.
Hänen seurassaan toivoo, että aika pysähtyä vois, sillä ei koskaan haluisi lähteä pois.
Hänellä itsellään kotona eläintarha mahdoton, ja hänellä työpaikka karjanhoitajana on.

Ystävä numero 5 on myös ystävä vuosien takaa, hänen kanssaan pelejä pelataan ja elokuvia katsotaan.
Hän on aina loistavaa seuraa, ja aina riittää puhuttavaa ja saa sydämen kyllyydestä nauraa.
Hänkin Porissa asustaa, siksi en häntä usein nähdä saa, ja se vähän harmittaa.
Yhdistävin tekijämme, kuinka toisiamme ymmärrämme.

Ystävä numero 6:teen ammattikouloussa tutustuin, ja yhdessä hänen kanssaan valmistuin.
Hänen kanssaan koettu on monet hetket, ja mielessä on myös monet retket.
Koulumuistot, sekä vuodet nää, ja lapsemme samanikäiset meitä yhdistää.
Vaikka väliimme tunkisi aikaa ja asioita, hänestä kiinni pitää koitan.

Ystävä numero 7 maailmaa valloittaa, matkaoppaana ulkomailla asustaa.
Hänen luonaan kävin vierasilla, ekassa kohteessa Kyproksella.
Odotan häntä kovasti Suomeen, en ole nähnyt häntä ainakaan vuoteen.
Hänen kanssaan voin olla oma itseni, hänen kanssaan on kiva jutella ja koin parhaimmat bileeni.

Myös perhettäni tahtoisin kovasti kiittää, ja Ipanan sukulaisia mukaan liittää.
Että tukenani aina olleet ovat, varsinkin silloin kun ajat olivat kovat.
Myös unohtaa tahdo en varsinkaan uusia, enkä myöskään vanhoja tuttavuuksia.
Jokin asia meitä aina sitoo ja yhdistää, kun opimme tuntemaan toisemme, se selviää.


Mahtaakohan kirjoitelmani soveltua haasteeseen, mutta lupaan yrittää ainakin seuraavan aiheen saada enemmän aine-muotoon.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kun selkärankani katkesi

Se tapahtui tänään, noin kello 18.30. Hävettää.

Minulla on mielestäni selkärankaa. Suomalaista sisua you know. Olen kuitenkin viime aikoina ollut väsynyt. Tosi väsynyt. Monena iltana silmät on lupsunu kiinni jo illasta ja aamulla ei meinaa päästä millään ylös. Viime yö meni valvomiseks. Tänää oli määrä lähteä Poriin ajamaan ja aikataulu oli
8.30 Ipanan piikki
9.00 lähtö padasjoelle
10.00 Kynsihuollossa
13.00 lähtö Poriin
17.00 perillä Porissa
Noh nää mun aikataulut ja lähdöt tiedetään. Mulla oli kyllä hyvin aikaa valmistautua, mutta kaikki jäi viime tippaan niinko aina ennenkin. Nukuin yöllä vajaa neljä tuntia. Pakkasin, siivosin, pesin pyykkiä, siivosin, viikkasin vaatteita, siivosin ja pakkasin vähän lisää. Sitä normaalia lähdön tunnelmaa. Ipanan piikki myöhästyi aamulla, koska en ollut muistanut viedä lääkkeitä (yllätys(kö?)) ja piti kurvata apteekin kautta. Sitten vielä takas kotio ja hip hei, olin aikataulusta sellaiset kolme ja puoli tuntia myöhässä, kun pääsin lähtee ajaa padikselle puoli kaksi. Taistelin väsymystä vastaan pitkällä suoralla ja pääsin onnellisesti perille. Kynsiä laitettaessa teki mieli torkkua ja se olisi onnistunutkin, jos ei olisi tarvinnut olla koko ajan työntämässä käpäliä uuniin. Olisin skipannut koko huollon, jos vain olisin saanut jonkun Porissa tekemään ne kynnet. Kun kynnet olivat valmiit, näytti kello jo viittä, joten lähdin pikaisesti matkaan. Käännyin kaksneloselta pikkutielle kohti Tamperetta hieman ennen Kuhmoista ja tunsin kuinka väsymys alkoi taas hiipiä. Vähän aikaa ajettuani, väsymys alkoi ottaa vallan, joten katsoin parhaaksi pysähtyä ensimmäiselle bussipysäkille ja torkahdin. Nukuin n. 11 minuuttia (koiranunta) ja havahduin kun rekka ajoi ohi, Se auttoi. Hetken. Lähdin jatkamaan matkaa. Kun olin ajanut vähän aikaa, tunsin kuinka väsymys koputteli taas ovella ja rupesin tekemään kanavasurffausta radiosta, mutta mitään mieleistä ei tuntunut löytyvän. Hieroin myös niskoja, että veri alkaisi kiertää. Se auttoi. Hetken. Hetken päästä tunsin taas kuinka väsymys alkoi ottaa valtaansa ja avasin ikkunan ja poltin sähköröökiä. Sekin auttoi, hetken. Olin ajanut pikkutietä jo hyvän matkaa ja olin jo aika lähellä kakstoistatietä, kun väsymys alkoi toden teolla painaa ja aloin olla jo paniikissa, joten tein sen ainoan asian, jonka enää keksin. Pysähdyin middle of nowhere k-kaupan pihaan ja menin sisälle kauppaan. Ostin vissyn, sytkärin ja kyllä, tupakka-askin. "Pistä jotain punasta tupakkaa, ihan sama mitä, vaikka smarttia" Myyjä katsoi minua kysyvästi ja selitin, että olen ollut puolitoista vuotta ilman, mutta nyt se on loppu. Myyjä kysyi vain yksioikoisesti, että kannattaako? Ja minä vastasin, että väsyttää niin pirusti ja pieni laps kyydissä. Ja sitte mä poltin sen tupakan. Vaikutus oli juuri niinkuin kuvittelinkin, veri alkoi kiertää, tuli vähän huono olo ja piristyi kummasti. Mä jaksoin sitte ajaa loppuun asti. Radiostakin kuului loppumatkasta ihan ok:ta musiikkia. Mä tiedän, että fiksuinta olis heittää nyt noi pois, mutta mä en tee niin. Tietoinen valinta. Taistelu tupakan himoa vastaan vielä jatkuu. Kannustakaa tai syyllistäkää, mutta mä tein niinkuin parhaaksi näin.

Ja näin päättyy tarina siitä, kun selkärankani napsahti poikki.


maanantai 16. syyskuuta 2013

Neuvola for a lifetime

Project maman Katja jokin aika sitten mietti, että miten olisi, jos neuvolassa käytäisiinkin koko elämän ajan. Aina kerran vuodessa olisi tarkastus. Minusta idea on vallan mainio! Lukuunottamatta huonoja kokemuksiani neuvoloista (sen kummemmin yleistämättä), jotka ovat natseja varmasti hyväntahtoisia, mutta idiootteja varsin tietämättömiä esim. kortisonilääkityksen haittavaikutuksista ja ihan liian käyräkeskeisiä, intouduinpa minäkin sitten miettimään sitä, minkälaisen tekstin neuvolakorttiin tänä päivänä saisin.


"Perusterve kohta 27-vuotias nainen, jolla paita väärinpäin ja sukat eriparia. Iho siisti, lukuunottamatta paria finniä. Kuulemma syönyt edellispäivänä suklaata. 
Reipas 5-vuotiaan tytön yh-äiti.
Mielialat kuulemma vaihtelevat, mutta pahin uhma on jo mennyt ohi. Aamuisin vielä kiukkuinen, mutta leppyy nopeasti saadessaan kofeiinia. Nälkäisenä joskus häijy.
Potilaan kanssa keskustellessa tulee ilmi, ettei hän halua kasvaa aikuiseksi. Muistutettu kuinka tärkeää toisten aikuisten seura on ja keskusteltu Aku Ankkojen vaihtamista Etelä-Suomen Sanomiin. Potilas tähän hyvin vastahakoinen.
Kunto heikohko, selvästi ylipainoinen. Pituus mukavasti keskikäyrillä, paino sen sijaan pituuteen nähden reippaasti yläkäyrillä. Kertoo aloittavansa ihan varmasti liikunnan -luulotautia? Lähete jatkotutkimuksiin ja suosituskirje vatsalaukun pienennykseen. Asiakkaan kanssa vakavasti keskusteltu teholiikunnan aloittamisesta ja oikein syömisestä. Meni toisesta korvasta sisään ja tuli toisesta ulos. Lähete korvapolille.
Asiakkaalla selkeä nettiriippuvuus, unettomuutta ja outoja fobioita kuten vesikasvit ja etanat. Kertoo olevansa väsynyt, koska valvoo liian myöhään. Ei osaa nukkua yksin, vaan nukkuu lapsen vieressä. Suositellaan unikoulua.
Potilaalla lyhyt pinna ja kertoo hukkaavansa jatkuvasti tavaroita. 
Muistiongelmia, ei siis muista mitään. Omien sanojensa mukaan pää on ihan tyhjä ja muisti valikoiva. Puhe kuitenkin suurelta osin selkeää ja alkavan dementian merkkejä ei näy.
Selviää tehtävistä ikätasoa vastaavasti ja hienomotoriikka on kehittynyt viime vuodesta.
Selkäsäryt alkaneet tänä vuonna, kehoitettu potilasta jumppamaan ja ottamaan yhteyttä oman terveysaseman lääkärille ja ennenkaikkea pudottamaan painoa.
Kolmenkympin kriisi alkamassa -Seurataan.
Kova vauvakuume ystävän raskauden vuoksi. Kehoitettu miettimään vielä.
Sovittu kontrolli kuukauden päähän ja tehty aikuistensuojeluilmoitus."

Noin siinä varmaan lukisi.

Idea oli kyllä kerta kaikkiaan mainio!

P.S Neuvolantädit älkää loukkaantuko! Uskoni kivoihin ja kannustaviin neuvolatäteihin elää yhä.

perjantai 13. syyskuuta 2013

This Is My Life

Ihana Valeäiti jakoi taannoin oman kasvutarinansa blogissaa ja heitti sitten haasteen muille tehdä samoin. Päätin siis ottaa haasteen vastaan, joten This Is My Life.


Elokuu 1999

Ollaan juuri muutettu äidin kanssa. TAAS. Uusi paikkakunta, uusi koulu, uudet kaverit. Aloitan kuudennen luokan Porissa. Päätän vakaasti etten hanki kavereita, koska kuitenkin muutetaan taas niin kaverit jää. Olen vähän hukassa. Uusi koulu näyttää kartanolta ja asutaan sen vieressä. Jännittää. Uutena ei ole helppoa, mutta olen sosiaalinen ja tutustun helposti ja saan yleensä kavereita. Niin siinä kävi nytkin.
Kissanpentua hellimässä

Huhtikuu 2003

Lopettelen ensimmäistä vuotta ammattikoulussa. Tämä on ollut mahtavaa. Opiskelen eläintenhoitajaksi, eli unelma-alaani. Lehmät on niin ihquja! Olen saanut ystäviä ja bilettänyt rankasti, koska asun koululla (Viva la vapaus! Ei vanhempia). Opiskelu on ok ja elämä on ihanaa, lukuunottamatta että tuli bänät poikaystävän kanssa. Olen ehkä vähän biatchi, mutta hei, ei voi ottaa jos ei anna ;)

Teini. Nuori aikuinen



Maaliskuu 2009

Valmistelen yksivuotiaan tyttäreni syntymäpäiviä. Ollaan muutettu vähän aika sitten takasin vääksyyn ja Iskän kanssa suhde rakoilee. Tunnelma on kireä. Mitä mä olen tehny väärin? Pitäs puhua, muttei osata. Ipana on alkanut sanoa parin sanan lauseita ja otti jo ekat askeleet ilman tukea. Hurraa meidän Ipana! Poskihampaatkin tulla tupsahtivat. Kyllä äiti on sitte ylpeä!
Pulkkamäessä
Ekat askeleet

18.9.2009

Lähtisikö jo töihin, vaikka Ipana on vielä aika pieni? Tahtoisin omalta alalta työpkokemusta. Jospa kysyn harjottelupaikkaa? Vaikka paikallisesta eläinlääkäristä... Iskän kanssa mennyt taas paremmin. Meillä on niin ihana perhe. Täytyisi kohta muuttaa jonnekkin muualle, koska naapurit on ihan perseestä. Koska tää kiusaaminen loppuu? voi kun saisi omakotitalon jostain hevon kuusesta kaukana naapureista, neuvoloista, sosiaalityöntekijöistä, tyrkyistä pissiksistä ja kaikista muistakin. Jättäkää meidät rauhaan!
Erään baari-illan jälkeen yritin ennaltaehkäistä darraa

17.7.2010

Hellou Kypros! Ihanan, rakkaan ystävän luona aurinkoisella Kyproksella. Agia Napa on aika villi ja paukut tottavie kolisee. Olin sammuneena nukuin niin sikeesti, että siivoja siivos mun ympäriltä enkä heränny. Aurinko lämmittää ja elämä on ihanaa. Ipana oppi uimaan kellukkeilla ja viihdytti kaikkia leikkimällä mörköä pyyhkeen alla. Jonnan kanssa on niin hauskaa ja aika menee liian nopeesti. En halua ikinä lähteä täältä! Äiti ja sen mies menivät kihloihin. Malja heille!
Lämmin Kypros, kaunis Jonna ja ruskea minä


13.9.2013

Miksen mä saa mitään aikaseks? Huomenna mä siivoon. Oikeesti! Tää päivä menköön flunssan parantelun piikkiin. Vähän harmitti kun en päässy kissojen yöhön, mutta mitä sitä suotta itteään lisää kipeeks tekeen. Ens viikolla tiedossa reissu ehkä Poriin. Aihetta olis suurempaankin juhlaan, sillä vihdoin tuntuu, että Ipanan sairaus selätetty. Nivelet oli kontrollissa puhtaat ja seuraava käynti kolmen kuukauden päähän. Oon niin happy happy! Hetken olin jo varma, että sairaalan laitteissa täytyy olla vikaa tai että nivelissä nyt vaan kuuluu olla nestettä, kunnes lääkäri näytti puhtaita niveliä. Puhuttiin jo lääkityksen lopettamisesta parin vuoden päästä jos sama meno jatkuu. En ole pysyä nahoissani! Nyt enää puuttuisi että joku ilmoittaisi työpaikasta ja unelmieni mies soittaisi ovikelloa kukkapuska ja sormus laatikossa ja lottorivissä olisi seitsemän oikein (siis jos olisi se lottorivi). Odotin koko päivän soittoa Ipanan tanssikurssilta. Ei tullut. Alan olla hieman huolissani.



torstai 12. syyskuuta 2013

Itsenäistymistä ja kasvukipuja

Yksi parhaista asioista omistaa viisi vuotias lapsi, on passuuttaaminen. Käytän Ipanaa säälimättä hyväkseni
toimittamaan pikku askareita. "Hae, kiltti kulta äidille lasi vettä", "Toisitko äidille pari topsipuikkoa, oletpa reipas", "Tuotko äidille jooko nenäliinoja kun äiti on vähän pipi, hyvä ja kuumemittarin kanski". Ja Ipanahan tuo ja tekee. Nyt seuraa vaativa vaihe, mitä tehdä tukkosena sohvalla, kun Ipana on nukkumassa ja nenäliinapaketti keittiön pöydällä. EEEEII! Olen huomannut myös, että jos Ipana on viikonloppua viettämässä vaikka mummulassa ja puhelimeni soi keittiössä, odotan vähän aikaa ja totean, että eikä, onse vaan ihan itse lähettävä hakemaan, koska sihteeri on lomalla. Ipana niin auliisti hakee puhelimen, vastaa siihen ja vielä viihdyttääkin langan toisessa päässä olijaa, jos minä en juuri pääsekään puhelimeen. Kerran Ipana sanoi minulle, että etkö voi hakea itse, kun pyysin taas jotakin, mutta kuittasin sen tyylikkäästi sanomalla, että tottakai VOISIN hakea itse, muttakun sä oot siinä niin hyvä (Kjäh, kjäh!). Ajattelen, ettei ole paha jos otan kaiken hyödyn irti Ipanan palveluhalukkuudesta, koska se tuskin kestänee kauan. Muutenkin Ipana haluaa kovasti auttaa ruuanlaitossa ja kotitöissä, mutta oman kaaoksen huoneen siivoomii tökkii. Jännä juttu.

Rakastan hellyydenosoituksia
Ääh, se on noustava niitä nessuja hakemaan..

Ipana on nyt "helpossa vaiheessa". Leikkii ruualla syö itse, pukee itse, osaa kertoa jos haluaa jotain, kävelee (ainakin useimmiten)itse ja on muutenkin omatoiminen. On jopa ollut ulkona kavereiden kanssa ilman äitiä. Tämä jälkimmäisin oli tälle äidille yksi kipukynnyksistä. Miten luottaa, että se pärjää? Ettei satu mitään?
Onhan siellä muita lapsia ja ihan kuin siinä 10min. (mikä on aika ovikellojen rimputusten välissä, äiti on pissahätä, äiti mä toin kukan, äiti se kaveri sano että mä höpötän, äiti eiksniin että meillä....) aikana kerkeisi jotain sattua tutulla pihalla, tuttujen kavereitten kanssa ja näköetäisyydellä. Mutta kun...
Nyt jo vähän olen karaistunut tässä asiassa. Ipana on ainokaiseni, joten ehkä suojeluviettini käy ylikierroksilla. Nyt jo maalaan kauhukuvia koulumatkasta, vaikkei Ipana ole edes vielä eskarissa. Mutta kun Ipana on niin ennakkoluuloton ja rohkea, eikä pelkää vieraita. Mutta kun.
Kyllähän mekin hengissä selvittiin ja minä parhaimmillani menin kouluun bussilla, ratikalla ja vielä puoli kilometriä kävellen siihen päälle, mutta kun Ipana on niin avoin vaikutuksille. Mutta kun.
Lapseen pitäisi luottaa ja aionkin turvata ja pistää luottoni siihen, että kun muutkaan ei mee, niin ei Ipana yksin.



Kouluunlähtö tulee olemaan kaiken kaikkiaan vaikea paikka, mitä jos Ipana ei selviäkään siellä raadollisessa maailmassa? Tiedänhän minä, että Ipana on perinyt vahvan luonteensa minulta, on äärettömän sosiaalinen ja pärjää missä vaan, MUTTA KUN...
Koen helpommaksi siirtää kouluunlähtöstressiä ajankohtaan sopivammaksi ja keskittyä siihen, etten enää nukkuisi Ipanan vieressä. Nytkin se onnellisena tuhisee sängyssä. Yksin. Ei se mua sinne tarvi. Mutta minä tarvin Ipanaa. Hitsin läheisyys- ja haliriippuvuus! Mä en vaan osaa nukkua yksin.
Joskus Ipana kyselee, tulenko hänen viereensä ja vastaan, että tulen kun hän on nukahtanut.
Vaikka nautin Ipanan omatoimisuudesta ja itsenäistymisestä, niin välillä mietin, olenko vielä tarpeellinen? Minä haluan halia, minä haluan olla se maailman paras ihmii ja kökkö sentään minä haluan nukkua Ipana kainalossa.
Ugh, olen puhunut!
Jos katsotaan tätä nukkumisasiaakin sitten kun se koulu alkaa. Siirretään kaikki sinne. Siihen on aikaa. (Oliski!)
Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, otettu webbikameralla

maanantai 9. syyskuuta 2013

Tanssia ja murskattuja unelmia

Ensimmäisestä tanssiesityksestä
Ipanalla on rakas harrastus.
Hän aloitti tanssimisen viime syksynä, eli neljä vuotiaana. Itselläni ei ole koskaan ollut harrastusta, joka olisi kestänyt läpi elämän ja halusin Ipanalle sellaisen. Myös samasta asiasta kiinnostuneita kavereita olisi kiva saada. Olimme viime kesänä egyptissä ja hotellissamme oli joka ilta tanssiesitys ja istuimme aina eturivissä ja kun esiintyjät tanssivat lavalla, Ipana matki heitä lavan edessä. Ipana tanssi niin hyvin, että esiintyjät nostivät sen lavallekin tanssimaan. Aloin heti kotimaassa etsiä Ipanalle tanssiryhmää ja sellainen löytyikin. Rakkaus tanssiin oli syttynyt ja Ipana odotti joka viikko koska taas tanssikurssi alkaa. Ipana aloitti silloin satutanssi-ryhmässä ja pian jo kaupassa tanssikaverit moikkailivat. Heillä oli ensimmäinen esitys jo heti joulun alla. Esitys oli upea ja 3-4 vuotiaat tanssivat ihanasti. He esittivät lumihiutaletanssin ja kaikilla oli valkeat puvut. Äidillä tuli tippa linssiin kun Ipana tanssahteli lavalle. Joulutauon jälkeen alkoivat tanssitunnit uuden opettajan voimin ja keväällä heillä oli millenium esitys Sibeliustalolla, missä he esittivät Pikku Myy-tanssin. Kaikki olivat punaisissa mekoissa ja nutturat päässä.


Uusi puku
Oli siis luonnollinen jatkumo, että Ipana jatkaisi tänä syksynä, mutta isompien ryhmässä. Satutanssin oli määrä vaihtua lastentanssiksi. Ilmoittauduimme jo heti kesäkuussa ja odotimme ekaa tuntia kuin kuuta nousevaa. Viikolla 36 alkaisi. Puolustuspuheenvuoro: Tanssikurssi oli viime vuonna tiistaisin, joten niinhän siinä kävi, että unohdettiin mennä ekalle tunnille. No ei se mitään. Laitoin puhelimeen muistutuksen ja jäätiin odottamaan seuraavaa viikkoa. Tänään koitti viimein päivä ja menimme tanssitunnille. Ipanalla päällään uusi hieno tanssipuku ja tukka ranskanletillä.

Kun tunti oli alkanut, tuli opettaja sanomaan, ettei Ipanan nimeä ole listassa. Minä vakuutin lähettäneeni sähköpostia hyvissä ajoin ja heillä on semmoinen systeemi, että he eivät ilmoita niille, jotka ovat päässeet vaan ainoastaan niille, jotka eivät pääse. Paniikki alkoi kyteä rinnassa. Ipana sai tanssia tunnin loppuun, mutta nyt on kuulkaas sellainen tilanne, että he yrittävät etsiä sitä ilmoittautumista ja selvittävät asiaa, mutta jos ryhmät on täynnä ja sitä ei löydy, voi Ipana jäädä ilman ryhmää ja tämä äiti joutuu murskaamaan lapsensa unelmat. Yritän heti selvittää, että pääsiskö Ipana Nastolan tai Hollolan puolelle tanssimaan johonkin seuraan.
Ipana piirsi kuvan itsestään tanssimassa tanssikurssilla

perjantai 6. syyskuuta 2013

Synnytysstoori ja kooste raskausajasta

Varoitus! Synnytyksessä ei oo mitään kaunista, eikä tämä sovi heikkohermoisille!

Lähiömutsi jakoi oman synnytysstoorinsa, mikä sitten innoitti minuakin rustaamaan omani. Se ei tosin ole ehkä kaunista luettavaa, mutta koska olen todennut jo useeaan kertaan kirjoittamisen puhdistavaksi, niin ehkä pääsen vihdoin näitten asioiden yli ja voin jättää synnyttysstoorini sinne synnytyshuoneeseen ja jos tulevaisuudessa tulen raskaaksi, voin astella synnytyssaliin vailla pelkoa. Tosin eri sairaalassa.

Jokaisen synnytys on yksilöllinen, joten varmasti pahempia ja parempia kertomuksia on ja te, jotka vielä odotatte tulevaa takiaistanne, ei sitä kannata suotta pelätä. Se menee hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti, mutta ei se murehtimalla muutu miksikään. Nauttikaa vielä ajasta kun lapsi syö ja nukkuu ja kulkee mukana kätevästi ja hiljaa ja käytössä on kaksi kättä. Synnytys on pieni osa elämää, jonka jälkeen alkaa elämä pienen ihmeen kanssa.

Elikkä oman synnytysstoorini ympärille rakentuu kauhutarina, mihin sukeutuu sairaalan melkein tekemät virheet (minun mielestäni yhä lapseni tappoyritykset) ja henkilökuntavajaus ja todella ilkeä kätilö. Traumoja.

Asuttiin Iskän kanssa silloin Lammilla ja ei oltu kovin montaa kuukautta seurusteltu, kun silloinen anoppi rupesi puhumaan, että lapset pitää tehdä nuorina että jaksaa jne. No puhuttiin sitten Iskän kanssa, että jos nyt sitten ruvetaan yrittämään, niin jos nappaisi vuoden kahden päästä. (Olin joutunut tekemään edellisen miesystävän painostuksesta abortin vuotta aikasemmin ja minun ei ehkä koskaan pitänyt saada enää lapsia ja tämä olikin melkein se yksi viimeisistä nauloista yhteiseen arkkuumme). No meni peräti puolitoista viikkoa, kun kusitikku näytti epämääräistä "haamuviivaa". Tein testin, koska rintoja oli alkanut pistää ja nännit nöpöttää. Tein uuden testin kahden viikon päästä ja selkeä viivahan se siinä, huh, sinusta on tulossa äiti. Soitin neuvolaan ja kerroin, että nyt näyttää kusitikku viivaa ja tarttis saada neuvola-aika. En muista sanatarkkaan mitä siellä langan päässä sanottiin, mutta eivät ainakaan onnitelleet (niinkuin sillon edellellisellä kerralla toisella paikkakunnalla), vaan jotenki että oliks tää nyt toivottu raskaus. No minä sain neuvola-ajan ja siitä alkoi odotus. Olimme molemmat innoissamme.

Ensimmäinen kerta neuvolassa ja kukaan ei muistanut petrata minua, että siellä pitää sanoa ettei ole koskaan huumeita nähnytkään, tupakkaa ei maistanut ja alkoholia ei ikinä käytä ja raskaaksikin tuli pyhästä hengestä. Missään nimessä EI saa olla rehellinen, edes kaunistellen. Minä täytin sellaisen lapun jossa kysyttiin näitä. Alkoholia, noh, kerran kuussa, juu kyllä sitä litran puoltoista menee sillon kerralla ja juu kyllä tupakoin sellaset puoli askia päivässä. Siitä rapsahtikin sitten kunnon pojot ja sit kun vielä yritin hämmästyneenä selittää, että en kyllä tunne ketään joka ei pystyisi sitä litraa juomaan yhen illan aikana (eihän se ole helv... kökkö kuin 5 paukkua?!?!?! johan ne neuvolatädit juo ittekki virkistysiltoina varmasti tuplaten), niin eikös se kirjoittanu sinne, että että kaveripiiri kanssa alkkiksia (tiedän, koska tilasin kaikki minusta kirjoitetut paperit, tässä vaiheessa tosin en vielä tiennyt). Rehellisyys ei todellakaan maata peri ei. Noh, en ole koskaan ollut mikään lapsi-ihminen ennen Ipanaa. Minä en ollut se, kelle jätettiin lapset hoitoon, enkä koskaan ottanut vieraitten lapsia syliin, sain migreenin kaupassa jos joku lapsi kilju ja en vuodattanut kyyneliä, jos elokuvissa lapsille kävi köpelösti. (jos koira jäi auton alle niin  sitävastoin vuosin kuin niagaran putous). Nyt kaikki on muuttunut. Otan mielelläni lapsia hoitoon, nuuskutan vauvoja, hypistelen lastenvaatteita ja saan unettomia öitä jos vauvoille käy huonosti niinkuin yhessä CSI:n jaksossa ja Itken monta päivää, jos luen lehdestä Eerikan kaltaisia tapauksia. Kärsivällisyyteeni on uskomattomissa lukemissa itkun suhteen, koska Ipanalla on niin mahdottoman kova ääni, että kun joskus joku vauvaa itkee, en heti ota sitä edes tosissani, kun olen tottunut, että Ipanan itku kuului meiltä sisältä parkkipaikan toiseen päähän asti. Mutta tätä kaikkea en tiennyt kun odotin Ipanaa, vaan olin hirveän huolissani, että mitä jos en rakastakaan sitä ja mitä jos en kestäkään sen itkua ja mitä jos en osaakaan hoitaaa sitä jne. Neuvola lohdutteli, että kyllä sä rakastat ja kyllä sä kestät ja blaa blaa blaa hormonit pitää kyllä huolen. (Tosi asiassa hän sitten käytti kaikkea raskausajalla sanomaani yrittäen saada minut tuntemaan itseni huonoksi äidiksi Ipanan synnyttyä. "Kun sä olet näin sanonu..").
Ensimmäinen ultra arvioidulla viikolla 10. tapahtui Hämenlinnassa sairaalassa, jossa tulisin synnyttämään. Päksi olisi ollut tutumpi, mutta Lammilaisina kuulutiin Kanta-Hämeen piiriin ja päksiin meno ei kuulemma ollut mahdollista. Virhe nro. 1 oli tapahtumassa. Mentiin anopin kanssa ekaan ultraan, koska Iskä oli töissä. Jouduttiin odottamaan kauan ja mua pissatti hurjasti. Mentiin ultraan ja hetken tutkittuaan hoitaja sanoi, ettei siellä mitään oo. Tuulimuna vain. minä sitten jankkasin ja jankkasin sille, että eikö muka oo, ihan varmasti on kun tunnistan kaikki oireetkin ja kato nyt vielä ja sitten lievästi kyllästyneenä hoitaja sano, että mee nyt sitte vielä tohon lääkärille. Lääkäri sitte ultras uudestaan ja sano, että kyllä siellä jotain voi olla, että tule kahen viikon pääst uudestaan. Anoppi kiitteli, että hyvä kun olet niin jääräpäinen. Kahden viikon päästä siellä näkyi sitten selvästi nallekarkin näköinen tyyppi ja viikkoa oli sillon 6+2. Eli ne olis leikannu Ipanan tuulimunana ja tuskin ikinä kertoneet, että oli siellä sittenkin vauva. Sori.
Rv 6+2
Pää, käsi, jalka ja ruskuaispussi


Alkuraskaus meni hyvin. Kaksi kertaa meinasi taju lähteä ja minulla oli niin hirveä himo keittoihin, että näin niistä päiväunia. Lisäksi koko raskauden ajan minulla oli semmoinen omenan hajuinen huuhteluaine, mitä joka päivä useaan kertaan päivässä oli pakko "impata" eli haistella suoraan siitä purkista. Noh, syöväthän ne jotkut laastiakin perunakellarista..
Pääsiäinen kun lähestyi ja aloin olla viimeisellä kolmanneksella, mahani oli VALTAVA. Kysyin moneen kertaan, että eihän sieltä tule viis kilosta jöötiä ja aloin olemaan turvoksissa ja verenpainekin heitteli. koska pyhät oli tulossa, sain neuvolasta verenpainemittarin ja käskyn mittailla muutaman kerran päivässä ja seurailla virtsaa raskausmyrkytyksen varalta. Noh, ei tullut raskausmyrkytystä ja loppuaika oli suht helppo. Kissat käyttivät mun mahaa makuualustana ja Ipana potki niitä sitten alas.
Rv 41+1
Käytiin Iskän kanssa synnytysvalmennuksessa, missä näytettiin video, missä tuli sininen ja yltäpäältä kinan peitossa oleva verinen vauva ulos ja mun mielipiteeni oli, että synnytyksessä ei ole kyllä mitään kaunista. Esittelivat meille huoneita ja kivunlievityksiä ja kertoivat käytännöistä, kuten synnytyssalissa on aina oltava vähintään kaksi hoitajaa tai hoitaja ja lääkäri ponnistusvaiheessa. Hyvillä mielin jäätiin odottamaan tulevaa koitosta.
Minulla ei ollut koko raskausaikana supistuksia ja laskettuaika kun oli ja meni, olin kovin huolissani, koska mahani oli varsin valtava ja lapsella ei tuntunut olevan mikään kiire ulos, minähän en mitään viis kilosta ulos pusertaisi. "Ei sinne vielä kukaan ole jäänyt"-mantra rupes tuleen tutuks joka taholta ja panikoituani tarpeeksi, neuvola varas yliaikaistarkastuksen mulle siihen kun olis yhdeksän päivää yli.

Kun rv oli 41+1, eli tuon yllä olevan kuvan otto päivän iltana, mentiin nukkumaan Iskän kanssa, niin en pystynytkään nukkumaan. Aina n. kymmenen minuutin välein tuntuu vaikealta ja vaimeaa kipua ja aina kun käänsin kylkeä, lusikallinen nestettä tuli housuun. Ilmisesti olin kai vaikeroinut, koska Iskä sanoi ettei pystynyt nukkumaan, koska kuulostin kärsivältä eläimeltä. Mietittiin mitä kuuluu tehdä, joten soitin sairaalaan. "Mulla on ehkä supistuksia, tai en mä tiedä, mutta lapsivettäkin ehkä tulee." No ne sano, että lähtekää ajelee tännepäin, mutta mitään kiirettä ei ole. Mä hyvästelin kissat ja nappasin valmiiks pakatun hoitolaukun ja lähdettiin ajelee sairaalaan. Siellä pisti mut supistuskäyrään ja supistuksiahan ne. Siellä ne jo olivat vähän voimakkaampia ja tulivat säännöllisesti kymmenen minuutin välein. Koska meillä oli aamulla joka tapauksessa aika yliaikaislekurille, päättivät että saan jäädä yöksi. Kun mainitsin hoitajalle, että ne lapsivedet on vuotanu tässä jo jonkin aikaa, käski hän mennä pissaa purkkiin. Siellä sitte menin pöntölle ja purkki hulmahti täyteen vaikken ees pissannu. (Näin jälkikäteen uskon että se oli se limatulppa mikä meni, mutta silloin en tiennyt moisista tuon taivaallista.) Sanoin tästä hoitajalle ja se teki jonku pikatestin ja tokas tosi epäystävälliseen sävyyn, että ei siinä mitään lapsivettä ole. Minä sitte en ymmärtäny miks se oli niin vihamielinen ja totesin vaan että aijaa. Aamulla lääkäri sitten tuli tutkimaan ja oisinko sitten ollut joitain senttejä auki ja sanoin sillekkin sitten, että jotain sieltä housuun tuli illalla ja sinne purkkiinkin, että se oli jotain miltä mä kuvittelisin lapsiveden menojen tuntuvan. Sitten se katto sinne ja sano, että kyllä siellä kalvossa on reikä ja minä tietysti olin heti vuosisadan mitäsminäsanoin-asenteella. Lääkäri puhkas kalvon ja sitte losahti. Sitte mä vietinkin päivän sairaalassa. Illalla supistukset paheni entisestään ja yöllä ne oli jo tosi voimakkaat. Että saisin nukutuksi, sain yöksi lääkettä, mikä vaikutti 2h ja sitä sai vaan 4h välein. Aamulla kuudelta kun oli kymmenen päivää yli lasketun ja minä olin kai tarpeeksi auki, pistettiin käynnistystippaan, joka voimistaa supistuksia. Soitin Iskän paikalle ja käytiin aamukahvilla ja sitten kokeilin kivunlievityksenä allasta, mutta siitä ei ollut yhtään mitään hyötyä. Se oli kiireinen päivä, hoitajat vaihtuivat parin tunnin välein ja keneenkää ei kerinny kiintymään. Kun sitä tippaa aseteltiin niin hoitaja sanoi, että piippaa nappia kun kivut on sietämättömiä, niin kaikki on valmiina niin lääkäri tulee antamaan epiduraalin. Ok. Supistukset voimistui ja minä purin hammasta. Kun kivut menivät täysin yli sietorajan, piippasin viimein nappia. Hoitaja tuli sanomaan, että voi ei, ei se lääkäri nyt vielä kerkiäkään, ota tästä ilokaasua. Minä hengittelin sitä sitten ja tarjosin Iskällekin "ota säkin tätä ilokaasua" Iskä sano ettei hän halua ja minä "OTA SITÄ HEMMETIN ILOKAASUA NYT!" ja Iskä kuuliaisesti maistoi vähän. Eihän se mitään kipuja vie ja kohta piippasin uudestaan ja hoitaja juu ei, ei se lääkäri kuules vieläkään kerkeä ja laittaa ilokaasua vaan enemmän ja enemmän, kunnes mun oli pakko lopettaa sen hengittäminen, että saan happea. Sitten piippasin taas ja taas ja taas ja puolen tunnin päästä tulee hoitaja, joka sanoo ettei se lääkäri nyt vieläkään kerkeä mutta oho, laitetaanpas tota supistustippaa pienemmälle, eihän sua tarvitse rääkätä. No viimein tunnin pästä ensimmäisestä piippaamisestani epiduraalilääkäri tulee, mutta koska olin jo niin hysteerinen ja supistukset sattuivat ja epiduraali sattui ja ilokaasusta ei saanut happea, tappelin niin kovasti vastaan, että vaikka kaksi hoitajaa piti minua paikallaan kun kiljuin, että sattuu, niin silti se lääkäri tuikkas sen epiduraalin kymmenen kertaa selkään. Mul oli kymmenen reikää jonossa siellä. Olin papereitten mukaan jossain vaiheessa saanut kai jonkun spinaalipuudutuksenkin, enkä loppujen lopuks tiiä mikä sitten autto, mutta lopetin riehumisen kun kivut lakkas kun seinään ja sain sitten nukuttua tunnin kunnes alkoi H-hetki, jota myös ponnistusvaiheeksi kutsutaan. Ponnistusvaiheeseen minulle siunaantui se sama kätilö, joka ei ottanut lapsivesiasiaani todesta. Muistin kun anoppi kertoi synnytyksen olevan kun vääntäisi ison kakan. Heräsin siihen kun elimistöni kertoi että nyt pitäisi ponnistaa ja kun supistus tuli, niin minähän ponnistin. Kaikin voimin. Tosin voimia ei paljon ollut tunnintakaisesta taistelusta jäljellä. Tunsin kuinka jotain tuli ulos ja sain synnytettyä maailmaan terveennäköisen läjän ruskeaa kakkaa. (Oli muuten lohduttavaa lukea täältä, että se on ihan normaalia) Noh, eikun uudestaan joka supistuksella ponnistus. Tunsin kuinka lapsi liikkui, mutta kun ei ollut voimia ponnistaa loppuun asti, niin se imeytyi takaisin, mikä sattui ihan julmetusti ja minä itkin ja kätilö oli koko ajan tosi ylimielinen. "niin ne kaikki äidit sanoo ettei jaksa, mutta ei se sieltä millään muulla tuu" Kaikki äidit ei oo kökkö sentään saanu kymmentä epiduraalipiikkiä selkäänsä. Muutenkin tukemisen ja kannustamisen sijasta hän sai oloni tuntumaan paskaksi ja huonoksi vaikka kökkö sentään kaikkeni yritin ja joka supistuksella kuuliaisesti työnsin. Ja mitä se samperin akka sitten tekee? (muistelkaa synnytysvalmennusta, koska tässä tulee virhe nro. 2) Kun mä oon puoli tuntia ponnistanu niin se tokasee mulle, että "mä haen nyt sen lääkärin tänne niin se sanoo sulle ihan samat asiat". Vittu se ämmä jätti mut sinne Iskän kanssa kaksistaan ja minä runkkaan sitä nappia hengenhädässä ja ponnistan aina kun supistus tulee ja huusin iskälle et "hae se hoitaja heti tänne!" ja Iskä "Oleksä piipannu sitä nappia?" ja minä "JOOJOO HAE SE VITUN HUORA TÄNNE TÄÄ LAPSI TULEE NYT!" Ja sitten vietiin Iskää. No hoitaja tulee kahvihuoneesta lääkäri  mukanaan ja kaikki mitä se saa sanottua on että "No sähän oot hyvin saanu ponnistettua sitä ulos." Ne tarttuu mua jaloista, mä ponnistan pari kertaa ja pää on pihalla. Iskänkö olis pitäny se lapsi auttaa maailmaan ja mun järsiä napanuora poikki niinko kissat? Näin hämeenlinnassa. Sittenku Iskä kerto niistä epiduraaleista ja mun aamusta, niin se hoitaja totes että "Ai, tää olikin sitten vähän vaikeempi synnytys". No shit Sherlock?! ei anteekspyyntöä ei mitään. Sit ne ei meinannu päästää meitä sieltä kotiin kun olin maailman kamalin äiti kun halusin nukkua kaks ekaa yötä vauva vauvalassa ja kerätä voimia, että jaksaa kotona. Sitte kun otin ekaks yöks Ipanan vieree ja syötin sen yhdeksältä ja heräsin sitte kuudelta aamulla ja piippasin hoitajaa et onks mun lapses jotain vikaa, että kuinka usein sen pitäs syyä niin hirvee huuto, että sun pitää laittaa kello soimaan et herätät sen syömään. Ihan kun mä olisin tahallaan laiminlyöny vauvan syöttämisen. Mistä mä olisin kökkö sentään voinu tietää ettei ne sinappikoneet herää huutamaan automaattisesti kahen tunnin välein jos niillä on nälkä.
rv 41+3
3260g
52cm

Toivon, että joskus saan vielä kokea myönteisen synnytyksen, koska sen pitäisi olla maailman onnellisin hetki ja minulla jäi lähinnä vain paha maku suuhun ja syyllisyys kun taivaat ei heti auennu ja en tuntenut heti, että tuossa on elämäni valo ja maailman tärkein ihminen. Sen jälkeen neuvolassa joka toinen kerta Ipana on ollut liian kevyt, jouduin lopettaa imettämisenkin kuukauteen, kun maitoni ei kuulemma ollut tarpeeksi rasvaista. Ja joka toisella kertaa Ipana on liian painava ja pienenä opitut syömätavat kantavat aikuisenakin ja lässyn lässyn. Jos teit päinvastoin kun neuvola ohjasi, et ollut vastaanottavainen, jos teit juuri niinkun hän neuvoi, toimit vain mekaanisesti neuvolan ohjeiden mukaan WTF? Olen kuullut huhuja tukevista ja kannustavista neuvolantädeistä. Sellainen olisi kiva saada. Meidän nykyinen neuvolalääkäri täällä Lahdessa on tosi ymmärtäväinen ja ihana, mutta neuvolan kanssa tulee aina kädenvääntöä, kun hän ei ymmärrä Ipanan sairautta. Onneksi päksissä on maailman ihanimmat lääkärit meillä ja neuvolassakaan ei tarvitse enää käydä kuin kerran vuodessa.

Pakosti sitä miettii, että kun nykyään on ilmenny näitä valelääkäreitä ja -hoitajia, niin voisiko olla tällaisesta kyse, vaiko jostain henkilökohtaisesta. Naamaraja? Tuskin sentään. Se ei varmasti koskaan tule selviämään, mutta toivon, etteivät muut joudu kokemaan vastaavaa. Ehkä nyt, kun olen saanut tämän kaiken ulos, voin vihdoin jättää sen taakseni.

Olisin kiinnostunut kuulemaan, millaisia synnysstooreja muilla on? Minä en saanut kuin 2 tai 3 tikkiä ja ummetuskin hoitui sairaalassa jollain ihme luumusoseella. Imetys ei meinannut ottaa toimiakseen, koska Ipanan väärä ja erityisen napakka imuote sai tissinpäät vuotamaan verta ja rintakumi ei kelvannut, mutta kotona rupesi sujumaan ja se oli ihanaa.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Viisi pientä liikennepoliisia

Oltiin Ipanan kanssa tänään ottamassa verikokeita. Se ei menny hyvin. Normaalisti Ipana on reipas ja antaa pistää ongelmitta, mutta jostain syystä tänään ei. Yritettiin useamman hoitajan voimin, järkipuheella ja väkisin, mutta ette usko millaisia voimia viisi vuotiaalla on, jos se on päättäny ettei pistetä. Ipana meni tilanteesta ihan hysteeriseksi ja minä hermostuin jo itsekin, joten kokeita piti siirtää seuraavalle päivälle. Kävimme Ipanan kanssa pitkän ja vakavan keskustelun ja hän pyhästi lupasi, että huomenna sujuu ongelmitta. Menimme hampurilaispaikkaan ja Ipana sai semmoisen petshop siilin lastenaterian leluna. Lähdettiin sen jälkeen ystäväni ja hänen poikansa kanssa leikkipuistoon ja olihan se siili saatava sinnekkin mukaan.
Kun olin ylittämässä katua, Ipana polki jalkaa ja huusi "Äiti etkö muista liikennepoliiseja?". Ystäväni, joka oli työharjoittelussa päiväkodissa, oli opettanut Ipanalle jokin aika sitten muistisääntölorun, mikä opettaa tien ylitystä. Se menee näin: "Tässä on viisi pientä liikennepoliisia. Peukalo sanoo, pysähdy. Etusormi sanoo, katso ensin vasempaan. Keskisormi sanoo, katso sitten oikeaan. Nimetön sanoo, katso vielä kerran vasempaan. Pikkurilli sanoo, nyt saa mennä, mutta älä juokse." Ja sitten näytellään niitä sormia. Ipana rakastaa tuota lorua. Minä jo puolessa välissä suojatietä hieman häpeissäni sanon että juu totta kai liikennepoliisit ja käydään ne läpi.
Oltiin sitten leikkipuistossa vähän aikaa ja sieltä lähtiessä ruvettiin etsimään petshop siiliä. Ei missään. Vaikka kaikki etsivät kuumeisesti, sitä ei löytynyt. Tulimme siihen tulokseen, että siellä olleet pojat varmaan pihistivät sen ja lähdimme kotimatkalle. Jälleen samaisella tienylityspaikalla Ipanalla menee vallan hermot kun jälleen unohdamme liikennepoliisit ja katsomiset. Hyvä että Ipana muistaa, kun äiti on tämmönen tohjopää. Tietää ettei se ainakaan jää auton alle.
Iltaa vielä piristi kovasti ystäväpariskunta, jotka toivat meille tuliaisia Epsanjan matkalta ja tulivat näyttämään uutta suloista koiranpentuaan, johon Ipana tottakai rakastui. Huvittavaa oli katsoa kun Ipana hyppi tasajalkaa nurmikolla hihnan toisessa päässä ja hihnan toisessa päässä pentu otti mallia ja yritti hyppiä samanlailla.
Löysivät siis yhteisen sävelen ♥
Viisi pientä liikennepoliisia.
Peukalo sanoo, pysähdy.
Etusormi sanoo, katso ensin vasemmalle.
Keskisormi sanoo, katso sitten oikealle.
Nimetön sanoo, katso vielä kerran vasemmalle.
Pikkurilli sanoo, nyt saat mennä, mutta älä juokse.