Vanhuksia ja vertaistukea?

Ipanalla oli tänään fysioterapia altaassa ja minä jäin tapani mukaan oottelemaan tunniksi aulaan, jossa on kahvio. Pelailin siinä puhelimella, koska ei sattunut kirjaa mukaan ja kuuntelin sivukorvalla mummojen ja yhden paapan kotkotuksia. Jaaritelivat siinä niitä näitä, kunnes löytyi yhteinen aihe, josta syntyi varsin innokas keskustelu, johon kaikki ottivat osaa ja olivat samaa mieltä, meinaan nuorten käytöstavat. "Meille vielä opetettiin käytöstapoja, nykynuorille ei", "Eikös niitä opetettu jo koulussa", "Juu ennen annettiin tilaa vanhuksille linja-autossaki", "Minäkn ruukaan avata ovia semmottiille nuorille naisille, mutta ykskin käveli vaan sisään" jne jne.. Jossain kohti teki mieli hypätä väliin, että eivät ne kaikki vanhuksetkaan niin kultaisia ole ja usein paljon pahempia suustaan kuin teinit. Lisäks heiltä puuttuu täysin kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan, koska heidän maailmassaan vanhempia kunnioitetaan, ja eihän toinen jalka haudassa olevaa enää vanhempi voi olla. Koska he omaavat tämän "erikoisaseman", he kuvittelevat, että on oikeutettua käyttäytyä miten sattuu. Älkää käsittäkö väärin, minä kyllä pidän vanhuksista ja annan heille aina tilaa linja-autossa, olen aina antanut ja avaan myöskin ovet ja yritän kaikin tavoin olla avuksi, niinkuin muillekin ihmisille. Herttaisiakin vanhuksia tottakai on, mutta halusin nimen omaan tuoda vastineen tälle aamuiselle keskustelulle. Antaako sitten nämä vanhukset tilaa invalideille tai raskaana oleville linja-autossa? Eivät. Istua tönöttävät kuin maailman omistajat siinä, koska heillä on oikeus istua. Viis siitä, että supistelee, kyllä nuorena jaksaa seistä. Usein vanhukset ovat myös katkeria. Kun elämästä putoilee sisältö pois ja päivän huvit on bingon lisäksi mopopoikien kivittäminen, niin sitä muuttuu katkeraksi. Toivottavasti itse en siihen sudenkuoppaan tipu, kun se aika koittaa. Vanhuksilla on myös yksi ikävä piirre, jonka olen myös huomannut vertaistukiryhmissä (missä en juuri enää käy mm. tämän takia). Voivotellaan koko ajan pienintäkin vaivaa ja kipua ja muuta pahaa ja oikein kilpaillaan kehen sattuu eniten ja kellä menee huonoiten (ja vanhuksilla kellä on paskimmat omaiset). Jos joku uskaltaa sanoa jotain positiivista, vaikka että no hei, asiathan on olosuhteisiin nähden hyvin koska meillä on täällä mukavia ja ammattitaitoisia hoitajia tai se pahin, mitä ei ikinä, never ever saa lausua ääneen: Mulla/meillä ainakin menee hyvin, ei kipuja ja muutenkin asiat rullaa, johtaa automaattiseen hylkäämiseen porukasta ja muutamaan vihaiseen katseeseen ja kommenttiin, kuinka paskasti muilla menee. Ehkäpä torutaan myös ajattelemattomuudesta muita ihmisiä ja heidän kipujaan kohtaan ja tuomitaan rehentelijäksi. Olen monesti miettinyt lapseni sairauden vertaistukiryhmissä, että jää kuva ettei ne vanhemmat edes halua lapsensa paranevan, koska se tauti on heidän koko elämänsä ja heillä ei olisi sen jälkeen mitään purettavaa. Yksi äiti oli jopa rasittanut lastaan, että pääsisi raportoimaan TAAS uusista ilmenneistä kivuista. (Jännä juttu, jos kipeä lapsi pelaa useamman tunnin wii:llä nyrkkeilyä, niin alkaa sattua.) Moni myöntääkin, ettei tosissaan usko lapsensa paranevan. Olen aina tällaisten edessä ihan sanaton. Sellainen vertaistuki, mitä minä toivoisin, on juuri ne myönteiset kokemukset, että hei, joku muukin selvisi tästä, ehkä meilläkin on
toivoa ja osaan myös iloita toisten puolesta, vaikka meillä olisi vaikea tilanne. Tottakai myös käytännön neuvoja esim. KELA:n kanssa asioimisesta, mutta en todellakaan tarvitse "vertaistukea" ja voivottelua ihmisiltä, jotka rypevät sairaudessa, enkä myöskään halua kilpailla lapseni kärsimyksillä.
Mutta se siis vanhuksista ja vertaistukiryhmistä.
(Pääsinpäs avautumaan)

                                                                               ***

Leppikset nimettömissä ei näy niin hyvin

Kävin tänään ipanan tädillä kynsihuollossa. Muistin aamulla tehdä puhdistusjuomaa puolitoista litraa ja arvatkaa muistinko puolessa välissä matkaa, että sinne se samperin pullo jäi keittiöön. Ai että, että ketutti. Eli 2l miinuksella, ei hyvä! Noh, kynnet ovat kivat, leppismalli. Siinä tehdessä ideoitiin. Minulla oli kyllä tarkka visio liila-valkea-mustista kynsistä, mutta kuten tavallista, lopputulos oli aivan toinen. Tolkuttoman kauan meni, kun puoli kolmelta aloitettiin ja puoli kahdeksalta lopetettiin ja pidettiin 45 min kahvibreikki ja vaatteiden sovitus, kun vein hälle pienii vaatteita. Osa pääty hänen tyttärelleen. Olin kuitenkin very tyytyväinen lopputulokseen.

                             ***

Taisin aikasemmin jo mainita, että eräs ystäväni on raskaana. Seitsemännellä kuulla. Tytsy päätti viime yönä, että mä tulen nyt. No ystävä kiirehti sairaalaan, jossa oltiin eri mieltä tytyn kanssa ja tilanne saatiin rauhoittumaan supistustenesto lääkkeillä. Käytiin tai yritettiin käydä katsomassa ystävätärtä sairaalassa Ipanan kanssa, mutta käännyttivät käytävältä, koska vierailuaika oli ohi. Saas nähdä malttaako hän olla vielä huomisen inessä, kun lauantaina on hänen poikansa naamiaissyntsät, mihin mekin olemme Ipanan kanssa menossa. Huomenna olis tarkoitus tehdä kakut. Olen luvannut auttaa siinä ja muutenkin juhlien järjestämisessä. Minusta tulee keiju ja Ipana pukeutuu leppäkertuksi. Sanoin nyt ystävälle, että keskustelee vakavasti tytyn kanssa, että muutama viikko vielä pitää malttaa odottaa, vaikka olisi kuin kiire. 

                                                   

                     

Yes, I can

Tänään kiittelin itseäni ja taputtelin selkään siitä, että olen niin tapojeni orja. Oltiin Ipanan kanssa lekurissa piikillä ja enkös mä ollu unohtanu hakee toiset lääkkeet apteekista. (Ne on aina valmiina lekurissa, mutta nyt oli loppu ja mun ois pitäny muistaa hakee ne apteekista edellisenä päivänä) Noh, hetken siinä arvottiin, että annanko ko. lääkkeen sitten suun kautta, vai tullaanko hoidon jälkeen uudestaan piikille, mutta sitten ei ois emlaa. Päädyttiin ratkaisuun, että lainattii lääke joltain muulta sillä edellytyksellä, että poikkeen apteekis ja vien ne heti kun Ipana on viety päiväkotiin. Lääkkeet pistettiin ja se meni hyvin. Ipana esitteli harvahampaisuuttaan ja korviksiaan tutulle hoitajalle ja lauloi jo klassikoksi syntyneen "voimalaulunsa" We will, we will rock you ja minä vein Ipanan hoitopaikkaan ja olin lähdössä apteekkiin, kunnes tajusin et ei pascha, mullahan ei oo lompakkoa mukana. Ajatus toimi ihme kyllä tänä aamuna nopeasti ja keksin, että koska kyseinen lääke ei oo erikoiskorvattava ja meillä lääkekattokin jo täynnä niin minähän kaivoin sitten takakontista vanhan lompakkoni (Älkää kysykö miksi se on siellä), missä säilytän muistona Ipanan vanhoja kelakortteja (mitkä olis ehkä pitäny hävittää, mutta muistona) ja menin hakee lääkkeet, mitkä lääkekaton jälkee maksaa 1,50 ja minulla on aina "varavarapiilossa" 5-10€ seteli, joten sieltä sain tarvittavan summan. Pelasti tällä kertaa.

Elikkä, koska olen himohamstraaja, enkä heitä mitään koskaan pois, minulla oli vara vanhoja kelakortteja Ipanalle. Ja koska olen extra varovainen ja aina pee aa, minulla täytyy olla back up plan, joka tässä tapauksessa tarkoittaa kympin tai vitosen seteliä, jonka olen piilottanut autooni yllättäviä menoja varten. Jos se olisi lompakossani, se ei säilyisi, mutta se on varavarapiilossa vain äärimmäisen hädän yllättäessä käytettäväksi, niinkuin nyt tai jos vaikka tili näyttää nollaa samoin kun bensa tankki ja Ipanalla on päksiaika yms..

Muuten entisessä autossa oli kuskinpuolella lähellä ovea kojelaudan alapuolella, (Siinä aika lähellä sitä vipua, mistä aukee nokkapelti) semmoinen lokero, mitä usein käytin varavarapiilona ja silloin kun poltin vielä tupakkaa, niin se toimi myös röökipiilona. Nyt sellaista luxusta ei ole, joten on joutunut keksiin uusia piiloja. Harrastan tätä juttujen piilottamista pahan päivän varalle myös kotona, sillä eroituksella, etten enää löydä niitä, koska en muista mihin olen piilottanut ja piilot ovat sen verran hyviä ja kekseliäitä, ettei niitä löydä. Muistan aina saaneeni loistavan idean, että joo, tonne mä laitanki ja ylistän itseäni hienosta piilosta, jota en sitten enää seuraavassa hetkessä muista..

Eli siis seläntaputus minulle ja tavoilleni. Toista on tuskin odotettavissa ihan pian.

Katsaus puhdistuskuuriin:

Ihan ekaks pakko sanoa, että kun keksin pullon ravistamisen, niin maku on parantunut hädin tuskin siedettävästä ookooseen. Välillä harvoin voin jopa maistaa vienon omenan häivähdyksen.
Aloitin tänään taas innokkaasti ajatelleen paikkaavaani tänään eilisen puolen litran vajeen, joka tekee tämän päivän sanktioksi 2l. Alku meni hyvin ja sain kaupungilla kierrellessäni tuhottua ensimmäiset puoli litraa. Ja sitten, o-ou. Juoma loppuikin, kun en ollut enempää älynnyt ottaa, mitäs nyt? Join sitten 4dl normivettä (Mikä maistui taivaalliselle). Kotona odotti litran verran juomaa. Päivä taas hujahti jotenkin juomatta ja illalle jäi taas urakka. Olen saanut aktiivisesti lipittämällä tämän päivän kiintiön tuhottua, mutta eilisen vaje jäi paikkaamatta. Tästä viisastuneena, otan mukaan huomenna ainakin litran kun menen Ipanan tädille kynsihuoltoon ja ja jätän illan missioniksi toisen litran. mä pystyn tähän, YES I CAN!

Keijulle asiaa

Komensin Ipanan tuossa kympin tienoilla nukkumaan ja puol ykstoista kuulin kuinka sivu kääntyi kirjassa ja menin katsomaan, niin siellä sitä lueskeltiin omine nokkineen. Toruin Ipanaa, mutta luin kuitenkin sille lyhyen sadun ja hän halusi kuulla hänelle keksimäni laulun. Noh, lauloin sen ja toivotin hyvät yöt kera suukoin ja halein. Vähän aikaa oli hiljaista, kunnes Ipana huutaa: "Äiti!" No minä sitte että mitä? "Multa lähti hammas!" Minä sitte rupeen hihkumaan ja sanoin että ihan tosi, nyt sieltä tanssimaan hammas-tanssia :) No Ipana hymyili onnesta soikeena veristä hymyä ja tahtoi välttämättä katsoa peilistä. Näin iltasella ei viitsiny enää jätskiä syyä, joten ei muuta ku hammastanssin tanssittuamme ja tietenkin muutaman kuvan napattuamme, hammas purkkiin ja tyynyn alle. Ipana on niin kovasti odottanut tätä ja nää kaks hammasta on heilunu jo hyvän tovin. Ylähammas vielä sitkeästi kiinni, kokeilin kyllä. Vielä kun katsottiin eilen se viisi legendaa-elokuva, niin nyt Ipana on ihan hammaskeiju-fani. Ipanalta on jo lähtenyt aikasemmin kaksi hammasta, mutta ekan söi anopin koira :'( Ja silloin Ipana oli kovin vähän aikaa harvahammas, taivaan lammas, koska uudet hampaat olivat jo puolessa välissä, ennenkuin vanhat anto tilaa. Tässä sitä huomataan, että Ipana alkaa astua ison tytön maailmaan. Meillä hampaiden lähtemisestä tehdään aina iso numero ja meillä on oma hammaspurkkikin. Toista se on sitte jos/kun omat leegot sitte joku kaunis päivä lähtee ja pitää ottaa stegikset tilalle. Siinä voi suuren juhlan tuntu olla kaukana. Jossen kammoiais aivan tolkuttomasti hammaslääkäriä/suuhygienistia/hammashoitajia niin nää leegot vois pysyäkin paremmassa kunnossa, mutta kun suuhun kattoo niin paikkaa tuntuu olevan enemmän ko hammasta. No, tänä yönä meillä nukkuu yks onnellinen prinsessa, joka tekee yön aikana bisnestä hammaskeijun kanssa.

Muuten aloitin innokkaasti ja kuuliaasti aamulla taas puhdistuskuurin, eli täytin sen 1,5l vettä ja sinne mömmöt. Luin uudestaan ohjeet ja siinä seisokin, että tuotetta pitää ravistaa ennen käyttöä. No minähän ravistin. Se ei ihan menny ko elokuvissa tai varsinkaan kun Strömsöössä ja sitä oliki sitte lattiasta mekkoon sitä tököttiä. (Ois sen korkin voinu laittaa takas kunnolla kii ennenko ravisti) Näinköhän lähtee pesussa, kunnen älynny heti laittaa?? Noh anyways, sitä meni aamun aikana paljon ja aattelin sen olevanki iisi biisi homma, mutta päivällä tahti alko harvenee ja nyt olis illan saldoks vielä yks kolmasosa, eli ainakin puoli litraa. Miten tässä näin kävi? Sitä vaan oon janojuomana käyttäny. Ei vielä pissata ei.

Puhdistuskuuri

Nyt alko sitten kehon puhdistusviikot. Ostin semmosta mömmöö, mikä poistaa kehosta kuona-aineita ja muuta paschaa. Nyt pitäs sitte painonki alkaa tippua jos kun urheilee, sillä tämän myötä aineenvaihdunnan pitäisi alkaa toimia. Olen siis lukenut etiketin :) Oon kaikenlaisia laihdutuspillereitä kokeilleena hyvin skeptinen, mutta katsotaan mihin tästä on. Päivittelen siis tältä tiimoilta. Päätin aloittaa nyt, koska paasto on tulossa viikolla 38. Itseasiassa se alkaa jo 8pv sunnuntaina ja kestää lauantaille. En ole vielä päättänyt, missä muodossa meinaan paaston toteuttaa. Jättääkö herkut pois, vai ollakko kokonaan syömättä? Ajattelin valita jälkimmäisen, mutta katsotaan mitä tästä puhdistuskuurista ensin tulee. Uutetta on tarkoitus lisätä 12ml joka aamu 1,5l vettä ja juoda koko satsi päivän mittaan ja se pistää sitten kehossa tapahtumaan n. 15 pvässä. Ainakin se pistää kusettamaan jos ei muuta, kuulemma. Sitä siis odotellessa. Aloitin tänään päivällä puolella määrällä. Elikkä takana on nyt 7,5 dl lievästi jauhomaisen makusta nestettä (purkissa lukee omena), joka kuitenkin menee alas suuremmitta yökkäilyiltä säästyen kun ajattelee että tämä on eka askel parempaan elämään. Noh, huomenna voi olla toisin. Ykä voi tulla kylään tai voihan olla, että totun makuun, enkä edes pahemmin irvistele. Se jää nähtäväksi. Tänään siis oli uuden elämäni alku ja ensimmäinen päivä. Juhlistan sitä menemällä nukkumaan "aikaisin". Buenas noches, gute Nacht!

Korviksia ja karvoja

Project Maman Katja kirjoitti karvahysteriasta ja tahdon itsekin ottaa kantaa asiaan. Oikeastaan se on jokaisen oma asia, käykö laser karvanpoistossa, vahaako, nyppiikö, sokeroiko, sheivaako, käyttääkö jotain muuta menetelmää vai meneekö luomuna, mutta sitä en ymmärrä, että joku pitää karvoja ällöinä varsinkin miehillä. Kyllä se on mielestäni miehekästä, että on karvoja. Se ikäänkuin erottaa pojat miehistä. mahakarvat ovat seksikkäät. On totta, että esim. kulmakarvoja nyppimällä annat itsestäsi huolitellumman ja siistimmän kuvan, mutta että kaikki karvat pois? Kaljut miehet ovat ihan jees, mutta kyllä niitä mahakarvoja aineski pitää olla. Ottaisin mieluummin karva-apinan, kuin kaljurotan. (Tosin sfinks-kissat ovat yltiösöpöläisiä) Ikinä en vaatisi miestäni sheivaamaan, paitsi partaa, jos se raapisi minua. Joskus exälle ehdotin säärien vahausta, en siksi, että jalkakarvat olisivat ällöttäneet minua, vaan että hän tuntisi tuskani. Itse en varsinkaan talvella jaksa aina sheivata sääriä, koska a) ne lämmittää, b) niitä ei kukaan nää seitsemän kerroksen vaatteita alta ja c) kun karvat alkavat kasvaa ja rupee kutisemaan, niitä ei pääse raapimaan sen seitsemän kerroksen vaatteita alta. Jos en siis kelpaa talvisin karvaisena, joudetaan tästä eteenpäinkin oleen Ipanan kanssa kaksin. Tottakai juhliin ja sen semmosiin tulee sitten "panostettua". Mutta nyt on siis kesä ja sheivaaminen on perseestä, koska se poistaa ongelman vain pariksi päiväksi, niin päätimme ystäväni kanssa kokeilla jotain kivuliaampaa, joten ostin kuumavahaa. Tutustuimme huolellisesti ohjeisiin, olihan se uus juttu molemmille ja emme halunneet, että meille kävisi kuin sille surullisen kuuluisalle tyttöselle, jolla loppujen lopuks oli torttu kiinni ammeessa. Noh joka tapauksessa siis, lämmittimme vahan ja levitimme sitä ja kiskoimme liuskoja pieniä vinkaisuja ja huokaisuja päästäen. Sattu vähän, oikeastaan paljon, muttei niitä karvojakaan oikein lähtenyt. Minä sitten sain yhen liuskan niin, että karvoja lähti kunnolla ja se kyllä sattuikin, mutta muiden liuskojen kanssa ei vaan onnistunut. Ystävättereni sitten oli sitä mieltä, etten vetäissyt tarpeeksi riuskasti ja asetuimme sitten niin, että minä oli jalka ojossa sohvalla ja hän selkä minuun päin ja seuraavassa hetkessä tajusin, että olin saanut riuskasti nyrkistä naamaani. Molemmat oltiin ensin shokissa, kunnes hän tajus tuoda mulle herne-maissi-paprikapussia huuleen kunnes päättikin, että haluaa musta kuvan Angelina Jolie huulilla ja riisti julmasti kylmäpussini. Huuli ei loppujen lopuksi sitten

turvonnut, mutta minä pidin loppujen liuskojen ajan tyynyä naaman eessä. Varmuuden vuoksi. Todettiin, että vika on käyttäjässä ja vähän myöhemmin sainkin idean kotikutoisesta sokeroinnista, mutta jätettiin toistaiseksi vielä tämä idea muihinoimaan.                Tiivistettynä: Miehellä pitää olla karvoja ja jos käytät kuumavaa, voit saada nyrkistä.

                                             

                                                                               ***



Otin tänään Ipanalle korvikset.
Itselle myös. Se ei taas menny niinko elokuvissa, mutta ne on nyt sillä. Molemmat.
Ipana on vasta viis ja olin aatellut sille korviksia vasta seitsemän vuotiaana, mutta ajattelin, että kun nyt muutenkin piikitetään, niin se on paljon helpompi nyt, kun kipukin unohtuu nopeammin.
Mentiin Ipanan kanssa koruliikeeseen ja hän valikoi innolla harjoituskorujaan. Oltiin edellisenä päivänä puhuttu asiasta ja hän sanoi, että jännittää, mutta on innoissaan korvakoruista. Valittuamme harjoituskorut (Minulla oli menny omat reiät umpeen pari vuotta sitten, kun tulehtui nikkelikorviksista, enkä muistanu pistää kultasia pitämään reikää auki) Ipana halusi, että minä menen ensin. Pakko myöntää, että siinä istuessa itseäkin vähän jännitti. Sattuisiko se? Miten pitää naama peruslukemilla, jos se sattuu? Se oli oikeastaan aika pikku kirpaisu ja sen jälkeen kuumotus ihan kuin oisi saanut korvatillikan. No Ipana ei sitten heti uskaltanutkaan, vaikka vakuutin ettei se satu. Päästettiin yksi tyttö ennen meitä ja hänellä meni tosi hyvin ja hänkin vakuutti ettei se satu. Sitten koitti Ipanan vuoro ja hän jännitti tosi kovasti ja kun eka reikä oli laitettu, niin suureksi hämmästyksekseni Ipana rupesikin itkemään ja kieltäytyi toisesta reiästä, vaikka kuinka yritin suostutella. No ei meidän auttanut kun lähteä liikkeestä ja vein Ipanan jätskille ja maanittelin ja maanittelin, uhkailin, lahjoin ja kiristin ja yritin keskustella asiasta, mutta Ipana ei vaan hallunnut toista ja olin jo varma, että sille jää tästä sitten kammo. Menimme kotiin ja siellä ystäväni odotteli meitä ja kuultuaan päivästämme, aloitti kanssani uuden käännytys puheen. Laitoimme Ipanalle korvaan emlaa, mitä hölmöyksissäni en ollut aamulla laittanut ja suostuttelimme Ipanan mukaan ainakin pitämään ystävääni kädestä, kun hän ottaa reiän. Kun päästiin koruliikkeeseen, oli se mennyt jo kiinni, mutta ystävällinen myyjä soitti toiseen ketjun liikkeeseen ja antoi meidän mennä sinne ja siellä puhuimme Ipanalle vielä, että täällä on sellaisia lastenneuloja mitkä ei satu ja kun on sitä taikarasvaakin.... Ja Ipana sitten suostui lopulta ja kun sovittiin, että kympillä lävähtää ja alettiin Ipanan kanssa laskea, niin Ipana pinnisti oikein kovasti kunnes kympin jälkeen kysyi, että koska laitetaan ja myyjä sanoi, että se on jo siinä, niin Ipanalla oli vuosisadan voittajafiilis. Ja tunnelmia kysyttäessä, ei kuulemma sattunut yhtään ja ekan reiän jälkeen pelotti, mutta nyt ei pelota yhtään. Mission completed!

Minulla violetti,
Ipanalla vaaleanpunainen

                                                                   

Kokeillaan tätä sosiaalisen median voimaa

Näitä tuntuu nykyään riittävän ja ihan joka lähtöön. Eihän facebookissa juuri muuta enää tulekaan. Ymmärrän kyllä, että facebookin kautta tavoitat tuntemattomia silmäpareja ja tieto leviää huikeeta vauhtia ja aina joku näkee jossain jotakin. Voin myös tuntea ilmoittajan hädän ja avuttomuuden. Se on ärsyttävää, ettei ilmoitusta vedetä pois netistä, kun asia tai henkilö on löytynyt. Sympatiat menee edelleen lapsien puolelle, jos heiltä on varastettu jotain, mutta kyynistä ihmistä kyllästyttää. Haluaisin jakaa kaikille myötätuntoa ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun päätän tietoisesti olla käyttämättä aikajanatilaani ja jakamatta kuvaa siitä, tästä ja tosta kadonneesta henkilöstä ja kolmesta eri varastetusta polkupyörästä ja yhdestä hukassa olevasta repusta, mutta mä pääsen yli siitä. Onneksi muut ovat parempia ihmisiä ja jakavat kaiken uskollisesti, niin homma toimii. Apua pyytävät ja apua saavat.
Olen miettinyt myös itse tätä sosiaalisen median voimaa. Mihin asti se ulottuu? Löysihän se sormuskin omistajansa. Jos päättäisin kokeilla sosiaalisen median voimaa, olisi kohteena yksi lukuisista traumaattisista tilanteista elämäni varrelta, aika kaukaa lapsuudesta, mutta silti kristallin kirkkaana mielessäni. Julkaisuni olisi kai jotakuinkin tällainen:

"Nyt kokeillaan tätä sosiaalisen median voimaa! Tapauksesta on arviolta n. 20 vuotta. Tarkkaa vuosilukua en tiedä, mutta päivä oli vappupäivä. Olin iskän kanssa nääs espan puistossa vapputorilla. Minulla oli sellainen pehmokoira, jonka nimi oli mielikuvituksellisesti Koira. Se oli minulla kaikkialla ja aina mukana. Koira myös jäi aina kaikkialle, koska olin huithapeli, enkä osannut pitää huolta tavaroistani (Enkä osaa vieläkään, eikä osaa Ipanakaan. Miksi juuri sen piirteen piti periytyä minulta? Krääh!). Milloin sitä haettiin uimahallista, milloin elokuvateatterista yms. koska se oli rakas ja itku tuli kotona. Noh, oli kaunis vappupäivä ja aurinko paistoi ja olin juuri saanut kauan hinkumani mustan kissailmapallon, mikä oli hienointa, mitä olin ikinä nähnyt. Ja innoissani siitä pallosta, se koira jäi puiston penkille. Nyt,rakkaan sosiaalisen median käyttäjät. Jos joku löysi espan puistonpenkiltä parikyt vuotta sitten ruskeamustavalkoisen n. 20 cm korkean pehmohauvan, jolla suu auki ja tosi rakastetun näköinen, olisi kiva saada tietää sen liikkeistä, tai ehkäpä vielä syleillä rakasta Koiraa. Tekisitte pienen tytön sisälläni onnelliseksi ja korjaisitte yhden arven sisimmästäni."

Kun muistelen tuota päivää ja näen pienen itseni nousemassa siitä penkiltä innoissaan hienosta pallosta ja näen hidastettuna, miten Koira jää siihen, yritän yhä huutaa itselleni, että "Ei! Älä jätä sitä!", mutta siitä ei tietenkään ole mitään hyötyä. 

Sen jälkeen unileluja on ollut monia, mutta mikään ei voinut korvata Koiraa, eikä mikään täyttänyt sitä tyhjiötä, minkä Koira jätti. Lelut vaihtui tiuhaan ja kun uutuudenviehätys loppui, ne sai jäädä. Oli monessa koossa koiraa, kissaa, hyljettä, mihin nyt milloinkin kaupassa palavasti rakastuin, mutta mikään ei tuonut Koiraa takaisin. Nyt minulla on lammas, jonka nimi on mielikuvituksellisesti Lammas. Lammas ei ole Koira, eikä Koiran korvike. Lammas on ollut minulla yhdeksän vuotta, eli yhtä kauan kun toinen kissani. Kissani nukkuu aina vieressäni, mutta kun olen poissa kotoa yötä, sitä paikkaa täyttää Lammas. Lampaan tehtäviin kuuluu koti-ikävän ja eroahdistuksen lievittämisen lisäksi myös lievittää pelkoa, esim. hammaslääkärissä ja surua, jos on paha mieli. Lammas on myös rakastetun näköinen. 

Hei, olen Elina 27 vee ja nukun pehmolelun kanssa, enkä häpeä myöntää sitä.

Olen ottanut Ipanan kohdalla huomioon perimän ja hänellä onkin tosi rakas valkoinen kissapehmolelu, Minni. Minni on kerran kadonnut ja kerran koira repinyt riekaleiksi ja muuten vaan aina hukassa. Mutta, meilläpä onkin kaksi Minniä. Ja ostan kaikki tulevaisuuden Minnit, mitä kirppareilta ikinä vaan löydän.

Hei, Olen Elina ja minulla on fobioita.

Olen tänään lukenut fobioista. 
Kävimme taannoin keskustelua ystäväni kanssa peloistamme ja hänen absurdi väitteensä, että fobiani ovat varsin epänormaaleja jäi vaivaamaan minua, joten päätin etsiä netistä lisää tietoa niistä; kuten kuinka yleisiä ne on ja mitä kyseinet fobiat pitää sisällään jne. 
Tämä osoittautukin yllättävän vaikeaksi. 

Kaksplussan sivulta löytyi kyllä varsin kattava lista fobioista, joista minäkin sitten puoliksi huumorilla, mutta kuitenkin mielenkiinnolla "valitsin" listasta omani, mutta vaikka yritin etsiä lisätietoa virallisilla nimillä ja googlekääntäjää apuna käyttäen selailin italialaisia ja puolalaisia sivuja, tieto-osuus jäi varsin pieneksi. 
Onhan minulla toki omakohtaiset kokemukset, mutta tieteenosuus ja fakta-arvo jäävät niissä pieniksi. 
Lisäksi se kaipaamani tilastotutkimus fobioideni yleisyydestä jäi uupumaan.

Ehkä ei ole hyväkään jäädä kummemin roikkumaan aiheeseen tai vatvomaan fobioitaan, mutta tutkijaminä jäi huutamaan nälkäänsä.

Ohessa linkki kaksplussan sivuille:
http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1123767-valitse-itsellesi-fobia/

Omat fobiani

• Amykhofobia-raavituksi tulemisen pelko. Tätä esiintyy lähinnä vain kun yritän laittaa matokuurin kissoille, jolloin pelko on myös erittäin aiheellinen. Onneksi vain kaksi kertaa vuodessa. (Pian on taas se aika....)
• Nosofobia-Sairauden, usein jonkin erityisen taudin pelko. En koe tätä varsinaisesti pelkona, vaan ennemmin jonkinlaisena luulotautina. Esiintyy mm. jos pitkään kurkku ollut tosi kipeä, jännitän kovasti testejä vuorenvarmana, että nyt se keuhkosyöpä sitten iski.
• Helminthophobia-Pelko, että madot valtaavat kehon. Enemmän tämä taitaa olla toukkien pelkoa ja kohdistuu myös eritoten iilimatoihin, mutta myös jos jostain asunnosta, huoneesta, hotellihuoneesta yms. löytyy sokeritoukka, en pysty nukkumaan vaan kyttään neuroottisesti piemeässä, että hohtaako seinillä ja tukin kaikki viemärit. En siltikään laskisi tätäkään fobiaksi.
• Parasitofobia-Loiseliöiden pelko. Tämä kohdistuu eritoten punkkeihin, joihin en luonnollisesti voi koskea käsin edes paperin läpi ja eritoten kissan korvapunkkeihin. Aina kun katson eläinlääkärissä korvapunkkeja mikroskoopista, minulle tulee "pöpökammo" ja pesen neuroottisesti käsiäni kuvitellen näkymättömiä korvapunkkeja vilistelemässä kättäni pitkin. Yök!
• Pediofobia-Nukkejen pelko. Tämä on enemmän inhoa, kun pelkoa. Minä en pidä nukeista. En ole koskaan pitänyt, en pidä ja tuskin tulen pitämäänkään. Lapselleni en niitä osta, koska en voi sietää niitä talossani. Minusta ne ovat kamalia, luonnottomia ja kyllä, myös pelottavia. 
• Botanophobia-Kasvien pelko. Minähän olen nykyjään varsinkin varsinainen viherpeukalo ja rakastan huonekasveja, hoivaan niitä ja juttelen niille usein, mutta on kasveja, jotka saavat pakokauhun aikaan nollasta sataan sekunnissa, meinaan vesikasvit. Varsinkin ne jalan ympärille kiertyvät. Nään niistä joskus painajaisiakin.
• Aeroacrofobia-Avoimien korkeiden paikkojen pelko. Itse miellän tämän putoamisen pelkona. Kun menen esim. parvekkeelle, joka on korkealla niin ensin minua huimaa. Jos kosketan kaidetta, vaikka se olisi tehty betonista, tuntuu että se vajoo käteni alla ja horjahdan eteenpäin. Lentokoneessa ja Näsinneulassa yms. missä on "turvallisesti jalat maassa" ei pelota.
• Dentofobia-Hammaslääkäripelko. Selittämätön, välittömän paniikkikohtauksen aiheuttaja. Hammaslääkärin haju toimii laukaisevana tekijänä. Paljon traumoja.
• Sympatiasärky. Tämä ei varsinaisesti ole fobia tai pelko, mutta liitettäköön se nyt mukaan. Aina kun näen jonkun ison haavaan tai amputoidun ihmisen tai muuten kärsineen, tunnen välittömästi kun joku olisi lyönyt alavatsaan. Joskus kipu on niin paha, että menen kaksinkerroin.
• Mainittakoon vielä Läheisen menettämisen pelko, jolle en löytänyt tieteellistä nimitystä, koska en osaa kauheen hyvin käsitellä kuolemaa ja kyseinen asia ei ole omalla kohdallani ollut aiheellinen vielä. 

Lukuisista "fobioistani" huolimatta, koen olevani enemmän tai vähemmän tasapainoii ihminen. Jei minä!

Lisäys: Ystäväni muistutti minua vielä Avoimien portaikkojen pelosta. Kauhuleffoja aivan liian paljon ja aivan liian nuorena katsoneena, en pysty kulkemaan varsinkaan illalla portaikosta, jossa on välit. Puoleen väliin pystyy hillitsemään itsensä ja uskottelemaan, että ei sieltä kukaan tartu jalkaan, mutta sitten pakokauhu otta avallan ja portaat on pakko juosta ylös.

Esilääkitystä

Nyt on pakko saada tää sydämmeltä. Hävettää niin maan huh...! Ikinä en enää mee vakio k-kauppaani enää. Olin maanantaina hammaslääkärissä. Se meni oikeesti aika kivasti. Sain vältettyä paniikkikohtauksen pitämällä hihaa hengitysteiden eessä odotushuoneessa ja esilääkitys teki sen verran tehtävänsä, että itse toimenpiteessä oli rauhallinen mieli. Päivittelin kyllä facebookkia ahkerasti, mutta onneks ei mitään übernoloa. Noh, hampilekurin jälkeen saattajani sanoi kipasevansa apteekissa ja minä sitten tuntien itseni kovin selväpäiseksi sanoin käyväni hakemassa kissanhiekkaa kaupasta. Kyllähän mun tuli ostettua kissanhiekkaakin juu. Lsäks yli neljällä kympillä ruokaa. Mulla on pieni muistikuva kauppareissusta ja ruokaostokset oli ihan jees ja suht fiksusti ajateltu, mutta kun saattajani tuli kauppaan katsomaan missä kuppasin, niin siellä minä irtokarkkihyllyllä muutaman kilon karkkisäkki kädessä. Ei siinä mitään muuten, muttakun aina ennenkun laitoin sinne säkkiin mitään, niin otin sieltä laarista ja maistoin että tykkäänkö siitä karkista ja kaataessa pussiini, puolet kaatu lattialle. Seisoin siinä karkkimeressä mussuttaen tai siis maistellen karkkeja suoraan laareista. Muistan kyllä kun saattajani sano, että eiköhän noi riitä ja minä sitte, että eikun mä otan vielä vähän kun kato nää on tarjouksessa. Ja ne vielä tuntee mut siellä kun asioin AINA siellä. Vaan enpä enää. Viime kerralla kun olin hammaslääkärissä, oli anoppi saattajana ja meinasin ostaa puol leipomoa. Kun sitte heräsin sohvalta niin tutkailin lukuisia pussejani, että mitähän sieltä mahtaa löytyä. Nou muistikuva. Toisaalta, tulipa silloin ostettua tosi hyvää leipää, mitä haen sieltä vielä tänäkin päivänä. Miks esilääkityksen jälkeen tekee mieli pullaa ja kaikkee muutakin makeeta? Mua ei oikeesti enää saa päästää kauppaan tai mihinkään, mistä voi ostaa yhtään mitään kun oon ollu hammaslääkärissä!

Minulla on kuittiongelma

Kuitteja pursuileva lompakkoni on tuttu näky monelle. Se ei mene kiinni ei sitten millään. Tyhjennän sitä kyllä, mutta niitä kertyy nopeasti, koska otan AINA kuitin. Se on oikeastaan tapa ja usein aika hyödyllinen. Teen sen sen kummemmin ajattelematta. Joskus saatan tietoisesti olla ottamatta kuittia, jos sitä erikseen kysytään ja ostos maksaa euron pari, mutta tämä teko on aina tietoinen riski. Jätän kuitin ottamatta valehtelematta vuodessa ehkä kymmenisen kertaa ja AINA, joka ainoa kerta jokin mättää, jolloin taas totean, että ei piä poiketa tavoistaan, vaan nähdä vähän useammin vaivaa setviessä kuittihelvettiä. Tänään taas, olimme Ipanan kanssa ostoksilla ja poikkesimme mäkkäriin kun Ipana oli puoli tuntia monkunut housunlahkeessa nälkäänsä. Noh tilasin ateriat ja Ipanan hartaasta toiveesta pirtelön. Ipana tuli kesken maksamisen vouhkaamaan jotakin leluista ja siinä sitten valittiin kivointa petshoppia. No, saimme ateriat ja otin molemmille ja pirtelölle pillin ja ketsupit sun muut tilpehöörit ja mentii pöytään. Syötiin kunnes Ipana kysyi, että nyt kun olis syöty niin saiskos sitä pirtelöä. Olin että joo-o, mutta hetkinen missäs se meiän pirtelö oikeen on. Ja muutes otettiinkos me kuittia ollenkaa, eipä otettu niin (ei kyllä tarjottukaan). Onkohan se laskutettu, herää kysymys. no minä raahustan onnettomana kassalle. Kukakohan noista myyjistä se tais olla? Hmm tais olla tuo vaaleetukkanen, noh sillä tietysti on asiakas. "Hei ja mitäs sulle" sanoo myyjä mun eessä ja minä änkytän, että kun meillä piti olla pirtelö, mutta kun ei oo kuittia ja en tiiä onko se laskutettu. Luojan lykky, että blondi vapautu ja muisti sitten minut ja sano, että kyllä hän sen laskutti, anteeksi kovasti jne. Saatiin pirtelö, mutta taas meinas käydä köpelösti kun en ottanu kuittia (sitä ei tarjottu!). Kerran palautin Ipanan tanssipuvun ja yllätys yllätys, sepäs ei menny perille. Arvaatkaa oliko postin kuittia? 
Ee-Ii ei ollu. Kaikenlisäks se on aina niin onnellii yllätys kun käy niitä kuitteja läpi ja välistä löytyykin rahaa. En halua riistää sitä iloa itseltäni ja haluan turvata selustani, joten lompakkoni tulee tulevaisuudessakin näyttämään aikas onnettomalta.

Mökkikiukkua ja sovinismia parhaimmillaan

Vaikka olen nainen, osaan tehdä myös joitain miesten juttuja, vaikkei minulta aina sitä odotetakaan. Sitä vastoin jotkut "naisten työt" eivät suju lainakaan. Ja sitäkös miehet eivät tunnu käsittävän. Tekisivät itte. Oltiin lauantaista sunnuntaihin isäni mökillä ja siellä oltiin minä Ipanan kanssa, isäni, broidi oman jälkikasvunsa kanssa ja setäni. Siellä oli juuri tehty remontti ja kaikki keittiössä uusittu. Myös saunaosasto oli aivan uusi. Noh, puitahan siellä oli kaadettava, joten mikä olikaan työnjako? Kaupunkilaisukot tarttu moottorisahaan ja minut jätettiin enemmän tai vähemmän minulta kysymättä lasten kanssa, vaikka minä olin se AINOA jolla oli siihen puitten kaatoon ihan koulutus. (Huomautin siitä kyllä, mutta se ignoorattiin täysin)

Mutta olin myös ainoa nainen.

Noh, ei sillä etten olisi viihtynyt pentujen kanssa sisällä, mutta asenne ärsyttää. No ukot siinä sitten meni saunaan ja iskä sitten mulle huomautti, että voisit sitte lakasta täällä sävyyn, joka antoi ymmärtää, että se on itsestäänselvyys, että minä lakaisen, koska olen nainen. No minähän lakaisin ja vielä kolmeen kertaan. Sitten tulee paras kohta. Päästyään saunasta ja tultuaan keittiöön, iskä sitten muina mieheinä ilmoitti mulle, että sinä sitten tiskaat nää astiat ja sulatat nuo leivät. Siinä vaiheessa en ollu uskoo korviani ja multakin jo palo käämit ja huudahdin tosi epäuskoisesti "haloo! sulla on tiskikone!". Uskomatonta! Monen tonnin remontin tehny ja ostanu tiskikoneen ja sitten vielä kuvitteli, että mä tiskaan meiän kaikkien astiat. Käsin! Ajattelin, et jos se olis vielä inttäny vastaan niin oisin kyllä sanonu, että tiskaa keskenäs niin mä meen ajaa sen nurmikon. Noh, selvästi harmissaan mun tiskauskielteisyydestä käski mun sitte täyttää tiskikoneen ja jupis mennessään tiskikoneen myrkyistä ja siitä kuinka HÄN tiskaa aina kotona. Mä tokasin siinä puoliääneen, että sori vaan mut mä en tiskaa kotonanikaan neverever, koska mulla on sitä varten tiskikone. (Viime kesänä ennen remonttia, kun olin iskän mökillä, hän tokas aamupala pöydässä lievästi sekstistiseen sävyyn, että täällä sitten naiset tiskaa ja selvästi tyytyväisenä, onnellinen hymy kasvoillaan meni ajaa nurmikkoa. Minähän sitte tiskasin. Täynnä pyhää vihaan ja kiukkua aattelin, että voi olla viimenen kerta kun tänne tullaan)
Minä sitte tyhjäsin ja täytin tiskikoneen. Ei ollu iso homma, teenhän sitä kotonakin. Huuhdellessani lautasia, yritin etsiä tiskiharjaa. Eip olee. Noh, huuhtelen enimmät ja pistin koneeseen. Sitten Grande Finale. Muutaman tunnin päästä aletaan iskän kanssa kattaa pöytää, kun iskä sanoo, ettei haarukoita ja veitsii oo tarpeeks. Ottaa tiskikoneesta ja tyrkkää mun kätee ja sanoo, et pese noi. Noh, minä kysyn, että missä tiskiharja on. Iskä kattoo ympärilleen ja sanoo, etkö voi käsin pestä ja ei tarvii jäädä avuttomaksi. Uus kiukun leimahdus. Ja minä kysyn, että olettiko hän tosissaan, että minä olisin kaikki ne astiat alunperin käsin pessy?! Loppujen lopuksi reissu päättyi hyviin tunnelmiin. Sain kerättyä mökin pihalta vadillisen kanttarelleja, ruoka oli hyvää ja ilmatkin oli hyviä. Voipi mennä silti taas vuosi, että toivun tästä reissusta. Ehkä ensi kesänä tarjoudun heti ovella ajamaan sen nurmikon, ettei ensimmäisenä kouraa korista tiskiharja ja kakkavaippa.

Ei, tiskaus ei vaan oo mun juttu.

Viimeistä päivää viedään

On koittanut viimeinen päivä kangasalalla ja lähdön hetki on käsinkosketeltavissa. Upea viikko takana ja Ipana on saanut touhuta sydämensä kyllyydestä. Eilen parannettiin toisen äitin kanssa maailmaa pikkutunneille asti, mikä kostautu aamulla lievällä väsymyksen tunteella, mutta se ei haitannut, koska rentouttava viikko ja arkihuolien poisjäänti on tehnyt tehtävänsä ja stressaantuneen, kiireisen ja väsyneen mutsin tilalla on hyväntuulinen ja leikkisä äiti. Toivottavasti tämä kestää ja paluu arkeen ei tapahtuisikaan. Jos kuitenkin yrittäisi löysätä myös kotopuolessa sitä pipoa ja ottaa aikaa sille, että nautitaan elämästä, niin ehkä se ei vilahtaisi niin nopeasti ohi. Voihan sitä ainakin yrittää. Myös pesäero telkkarista on tehnyt hyvää. Viimeksi mokoma kosti ja digiboxi oli sanonnut yhteistyösopimuksensa irti kotiin palatssa. Ehkä saan tällä kertaa kauniilla sanoilla ja lupaamalla yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista anteeksi, oltuani näin pitkään poissa. Kissoihin tuo tuskin tepsinee. Todennäköisesti minut toivotetaan tervetulleeksi parin päivän mökötyksellä ja oksennuslammikolla -juuri sillä valkoisella matolla. Vessalaatikko on varmasti täytetty rakkaudenosoituksilla ja vaikka eläimiä on käyty ruokkimassa ja rapsuttamassa, niin jos heiltä kysytään on heitä on kaltoin kohdeltu, heidät raa'asti hylätty ja ruokaa ei oo annettu ainakaan vuoteen. Chilla tuskin huomasi edes meidän poissaoloa, ajatteli varmasti vain jesh, ne on kerrankin hiljaa.

Inhottavaa olla kyyninen.

Ikävä myöntää, mutta tajusin just, että olen joissain asioissa tosi kyyninen. Esim. ystäväni poika oli keittänyt hälle aamukahvit ja toi ne sänkyyn best mama-mukista ja hänen hehkuttaessaan loistavaa aamun alkua minä mietin vaan että itsellä ensimmäinen ajatus olisi varmaan, että
a) Jotain kamalaa on tapahtumassa tai b) Jotain 
kamalaa on jo tapahtunuttai c) Jokin überkallis tavara 
on tullut markkinoille.

Päätin kunnostautua tässä asiassa, joten täten nyt päätän, että jos Ipana joskus mulle keittää kahvit, otan sen iloisen hymyilevänä vastaan ja nautin siitä täynnä onnea, enkä ensimmäisenä mieti mitähän kahvinkeittimestä jäi jäljelle, enkä edes sitä, etten enää juo kahvia vaan teetä. 
Ehkä sitä vain luonnostaan oppii odottamaan pahinta kun ikinä aina ne asiat ei mee niinko elokuvissa.

Ruusuja, ei risuja

Kangasalalla meinaan palvelu pelaa! Käytiin monessakin liikkeessä niin asiakaspalvelu oli loistavaa ja auttoivat eksyneitä turisteja mielellään ja juttelivat mukavia. Lemmikeitä oli töissä ja kukaan ei mököttänyt vaikka ulkona oli satanu kaks päivää. Eläinkaupassa oisivat ottaneet chillan ruuan valikoimiin ihan vain meitä varten. Vau!

Lampaita, kanoja ja paljon ryhmätoimintaa.

Huh, ryhmätunnit voi olla puuduttavia tai mielenkiintoisia. Sain kohdata jälleen vanhan viholliseni power point esityksen ja jälleen se veti silmäluomet kiinni, mutta selvisin siitä aika kunnialla. Jonkun verran vertaistuen elkeitä oli näkyvissä viimeisessä ryhmätunnissa. Ulkoliikunnassa käytiin leikkikentällä ja katsomassa lampaita ja kanoja. Ipana nimesikin nimettömän lampaan Hilla-Villaksi. Päivällä seikkailtiin kylän keskustaa etsien apteekkia ja k-marketin automaattia, joka viimein sitten löytyi ulko-oven vierestä. Illanviettoa makkaran, vohvelien ja kuntoilun parissa ja armoton wii-mittelö olympia hengessä lajeina tennis, pesäpallo, keilaus ja nyrkkeily. Allekirjoittanut voitti keilauksen, Ipana kakkosena ja hännänhuippuna Iskä.

Siivousta, pakkausta, hösäystä, kiirettä ja liian vähän unta.

Tai siis ei unta ollenkaan. Kaiken kaikkiaan päästiin onnellisesti matkaan, ja kohteeseenkin saavuttiin vain tunnin myöhässä. Ilma oli upea ja juhlistettiin sitä tutustumalla maastoon. Olo on lievästi sanottuna väsynyt valvotun yön jälkeen, mutta pari välikuolemaa ohjelmien välissä kummasti autto kahlaamaan päivän läpi. Nyt on tutusteltu ja kiva että Ipanalla on tällä kertaa tyttökaveri täällä. Huomenna sitte uudella tarmolla, tai sitten ei...

Saatteeksi

Olen yhden lapsen yksinhuoltaja ja kissaihminen henkeen ja vereen, mikä näkyy varmasti ulospäin. Tämän arjen pyörittämiseen tällä päällä tarvitaankin jonkin verran kissanminttua, vähän ihmettä ja luovaa hulluutta. Olen myös ihminen, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Mä olen vain niin mä. Ja siitä saankin kuulla usein, joten päätin ruveta pitämään blogia, siitä millaista ja miltä nyt sitten tuntuu olla MINÄ. Koska lapseni on saanut suurimman osan geeneistään minulta, myös hänen edesottamuksistaan tulen kirjoittamaan.

Ipanalla on asiaa-osiosta löytyy klassinen lastensuusta-tyyppinen ratkaisu, jonne kerään lievästi pikkuvanhan jälkeläiseni parhaimpia tokaisuja.

Vaikka tapaankin välillä käyttää korppujauhoja valkosipulina ja unohtaa piirakkataikinasta sokerin, niin joskus sitä kuitenkin tämäkin jauhopeukaloinen onnistuu. Osioon Hyvä ruoka, parempi mieli, kerään reseptejä, jotka eivät enää mahdu jääkaapin oveen. Yritän liittää aina mukaan kuvan valmiista tuotoksesta.