maanantai 30. syyskuuta 2013

Kirja- ja elokuvameemi?

Ideal Irony blogissaan Villa Immortalis oli tehnyt jotain, mitä hän kutsui Kirjameemiksi. Mikäs hitto se on? Juu ei sano mitään, mutta idea oli kiva. Se oli peräisin alunperin jostain toisesta blogista, mutta siinä siis vastataan kysymyksiin kirjojen nimillä, jotka löytyy sieltä omasta kirjahyllystä. Noh, minultahan sieltä ei löydy kun sitä Stephen Kingiä, niin päätinpä sitten kokeilla mitä miehellä on annettavaa. Ideal Irony oli sitten vielä tempassu saman elokuvillaan joten miksen minäkin ja jos oikeen innostun ja pistän paremmaks niin nykäsen samat Ipanan hyllystä molemmilla. Se jääköön harkinnan varaan kumpi meistä on sitten kuvauksen kohteena kun Walt Disneyn helmet ja Lasten kirjakerho pistää parastaan, mutta mennääs nyt eka näillä.

HUOM! Jos tiukkaa rupee tekee, niin huijaan sen verran, että otan novellikokoelmista jonkun.

Kirjameemi

1. Mikä on sukupuolesi?
Stephen King: Naisen raivo (Ei mitään lisättävää)

2. Kuvaile itseäsi
Stephen King: Eloon jäävää tyyppiä (Kuuluu novellikokelmaan Ennen aamunkoittoa)

3. Kuvaile puolisoasi
Stephen King: Kuulolla (Tai sitä yritetään lähinnä kuulostella mistä semmosen sais)

4. Kuinka voit?
Stephen King: Se tunne jolla on nimi vain ranskaksi (Kuuluu novellikokoelmaan Maantievirus matkalla pohjoiseen)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Stephen King: Epätoivon kaupunki (Eikai nyt sentään, mutta sopi hyvin...)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen (Enempi kyllä tällä hetkellä johki lämpimään, mutta talvemmalla kyllä. Novelli ja novellikokoelman nimi)

7. Mikä on lempivärisi?
Stephen king: Harmaa lima (Ei ollu Kingillä muuta annettavaa, mutta lila se on oikeesti. Kuuluu novellikokoelmaan Yön äänet)

8. Millainen sää on nyt?
Stephen King: Rainy season (Kuluu novellikokoelmaan Nightmares and dreamscapes)
Olisin halunnut vastata Pimeä yö, tähdetön taivas, mutta minulla ei VIELÄ ole sitä. Kerran jo pidin käsiis, mut jätin kauppaa sil kertaa

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
Stephen King: Ennen aamunkoittoa (Kun nukun vielä makeasti)

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Stephen King: L. T:n Lemmikkieläinteoria (Novellikokoelmasta Maantievirus matkalla pohjoiseen) tai
Stephen king: Heidän jättämänsä tavarat (Novellikokoelmasta Auringonlaskun jälkeen)

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Stephen King: Julma leikki

12. Millainen parisuhteesi on? koska ei ole parisuhdetta, eikä edes paria suhdetta, otin vapaudekseni vaihtaa kysymyksen uteen. Eli, Millainen Ipana on?
Stephen King: Painajainen
Stephen King: Piparkakkutyttö (Kokoelmasta Auringonlaskun jälkeen)

13. Päivän mietelause
Stephen King: Kaikki on rentoo (Maantievirus matkalla pohjoiseen novellikokoelmasta)
Richard Backman (SK salanimellä): Juokse tai kuole

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Stephen King: Joskus he tulevat takaisin (Kokoelmasta Yön äänet)

15. Miten haluaisit kuolla?
Stephen King: Täällä tiikereitä on (Kuuluu novellikokoelmaan Jälkeen keskiyön.)

16. Mottosi?
Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini



Saako tässäkin huijata ja käyttää boksilla olevien elokuvien nimiä? Ai ei? No mennään näillä sitten...

Elokuvameemi

1. Mikä on sukupuolesi?
Miss FBI

2. Kuvaile itseäsi
Mustesydän (Jos digiboksilta saisi ottaa, vastaisin Kissaihmiset)

3. Kuvaile puolisoasi
Peter Pan (Eli sitä ei ole ja jos olisi, se tuskin haluaisi kasvaa aikuiseksi)

4. Kuinka voit?
Real Steel

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Viimeinen talo vasemmalla (On muuten oikeesti)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Napapiirin sankarit, mutta jos boksit lasketaan, niin ehdottomasti O.C

7. Mikä on lempivärisi?
Nyt oli pakko kyllä mennä digiboksin puolelle, oli sen verran kiperä, mutta Men in black 3

8. Millainen sää on nyt?
Tähtisumua

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
Prom Night (Kirjaosuus osui kyllä lähemmäs totuutta)

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Farce of the penguins, mutta koska tää on teoriassa lainassa ja jos sitä ei hyväksytä niin vastaan Urban legends

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Final Destination

12. Millainen Ipana on?
Aristokatit, mutta jossei saa lainata Ipanan puolelta, sanoisin Inception

13. Päivän mietelause
Nothing to lose

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Perjantai on pahin

15. Miten haluaisit kuolla?
Vieraalla maalla (En nyt sentään, mutten löytänyt leffaa nimeltä Nukun rauhassa kotona isoisoisoäitinä. Varmaan lainassa..)

16. Mottosi?
Mortal Kombat (!)

lauantai 28. syyskuuta 2013

Vauvanhoitoa

Varmaan olen jo useaan otteeseen hehkuttanut vauvakuumettani ystävän raskauden vuoksi. Eilen entinen työkaverini soitti ja sanoi tarvitsevansa vauvanhoitoapua ja otin hänen kaksikuisen tyttönsä hoitoon. Vähän pelotti. Osaankohan enää hoitaa niin pientä vauvaa? Jostain ne äidinvaistot kuitenkin kaivautuivat ja tunnistin itkutkin ihan hyvin. Kaikenkaikkiaan tyytyväinen vauva nukkui hyvin ja söi hyvin ja yösyötötkään eivät tuntuneet pahalta. Ihan voittajafiilis! Jos selviän muitten vauvojen hoidosta, miksen siis selviäisi omastani. Palautan vauvelin puolen päivän aikaan kotiin. Ihana oli hoitaa pienokaista ja vauva-ajat Ipanan kanssa palasivat mieleen. Ipana päätti illalla ottaa mustasukkaisuuslinjan, mutta kun sanoin, että hänen pitää isona tyttönä auttaa minua, etten selviä ilman hänen apuaan, oli hän kuin paraskin isosisko ja auttoi joka käänteessä. Meni niin reippaasti nukkumaankin ja huuteli sängystä vielä, että jos tarvitsen mun apua, niin huuda sitten minua. Ja aamulla kävin herättelemässä Ipanaa, hän ensitöikseen kysyi, että missä vauva on. Sanoin että nukkuu, nyt äkiä suihkuun kun keritään vielä. Minusta tulisi loistava kahden lapsen äiti ja Ipanasta maailman paras isosisko. Nyt vain se pikku käytännön juttu, että mistä mies, jonka kanssa sitten vauvaperhettä perustamaan?

Lisäys: Selvisin sinappiyllätyksestäkin, vaikka meillä oli sopimus, että ne säästetään äitille....

torstai 26. syyskuuta 2013

Slippery road



Eilisaamuna autoni ilmoitti ensimmäisen kerran Slippery road. Syksyn merkki kun lämpötila lähenee nollaa. Tänään pisti paremmaksi ja käväs miinuksella. Luntakin sato. Ja rakeita. Vaikka olen jo henkisesti valmistautunut terästetyn glögin voimin The Jouluun, niin tähän syksyyn en vielä tohdi tottua. Palelikin vietävästi kun ohuella takilla ja leggareilla liikenteessä. Kylmää, märkää ja harmaata. Kuka hitto tilas tän syksyn?! Mun syntsät on kautta aikain ollu ainoa hyvä asia syksyssä, mutta kun ikä lähenee kolmea kymppiä, niin pistää miettimään, että onkos sekään enää niin hyvä asia ja samalla miettii myös, että kuinka tarpeellista näitä välivuosia nyt sitten on juhlia. Onhan se kiva, että autokin muistuttaa, että kohta sä vanhenet taas. Eka se oli siistii, kun sai uuden auton ja vau tää ilmottaa, jos tien pinta on jäässä, mutta koska se ilmeisesti ilmoittaa aina kun lämpötila on alle +5 ja talvi voi olla TODELLA pitkä, niin kyl se käy jossain vaihees ärsyttää, että se on siinä joka kerta kun käynnistät auton. Parin kuukauden jälkeen sentään opin, miten sen saa joka kerta pois, että voi käyttää hallintalaitteita, kuten lämpöpuhallinta.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää













LQ heitti ainekirjoitushasteen nro 2, Mikä meitä yhdistää. Tarkoituksena oli käsitellä lähinnä pariskuntia.
Mietin paljon aihetta. Mistä kirjoittaisin, sillä olenhan yksinhuoltaja. Nou parisuhdetta. Ajattelin muita ihmissuhteitani ja päätin tarkastella niitä tässä siis lyhyesti. Ystävät eivät ole missään tietyssä järjestyksessä ja muoto ei ehkä ole ihan varsinaisesti aine. Edellinen ainekirjoitukseni Mikä minusta tulee isona? löytyy täältä.

Ystävä numero 1:sen kanssa meitä yhdistää, pitkä historiamme tää.
Oman pihan leikkikentällä aina, leikkiä väänsimme jo kolmivuotiaina.
On välissämme ollut aikaa ja monta mutkaa, ja olen usein vaihtanut paikkakuntaa.
Ystävyytemme silti ei ole katkennut, kummitustädiksi häntä lapseni kutsuu nyt.

Ystävä numero 2:sen kanssa parannamme maailmaa, häneltä aina parhaan tuen saa.
Uskoni voin hänen kanssaan jakaa, ja häneen voi aina luottaa.
Hän on varsinainen herkkusuu, joskus tuntuu, että hän melkein meillä asuu.
Hänen miehensä myös tahdon mainita tässä, Ipanan kummisetä ihan ässä.

Ystävä numero 3:men kanssa saa aina nauraa, Luonnonlapsen leimaa hän kantaa.
Hän aina tahtoo kaikkia auttaa, ja herkullista ruokaa laittaa.
Hänen kanssaan scippoa pelataan, ja hauskimmat seikkailut koetaan.
Hänen miehensä vain päätään pudistaa, kun hän taas uuden idean päähänsä saa.

Ystävä numero 4 on aina aito ja oma itsensä, sekä harvoja niitä, joihin Porissa enää pidän yhteyttä.
Hänen kanssaan kun leivotaan, ollaan tuomittuja aina epäonnistumaan.
Hänen seurassaan toivoo, että aika pysähtyä vois, sillä ei koskaan haluisi lähteä pois.
Hänellä itsellään kotona eläintarha mahdoton, ja hänellä työpaikka karjanhoitajana on.

Ystävä numero 5 on myös ystävä vuosien takaa, hänen kanssaan pelejä pelataan ja elokuvia katsotaan.
Hän on aina loistavaa seuraa, ja aina riittää puhuttavaa ja saa sydämen kyllyydestä nauraa.
Hänkin Porissa asustaa, siksi en häntä usein nähdä saa, ja se vähän harmittaa.
Yhdistävin tekijämme, kuinka toisiamme ymmärrämme.

Ystävä numero 6:teen ammattikouloussa tutustuin, ja yhdessä hänen kanssaan valmistuin.
Hänen kanssaan koettu on monet hetket, ja mielessä on myös monet retket.
Koulumuistot, sekä vuodet nää, ja lapsemme samanikäiset meitä yhdistää.
Vaikka väliimme tunkisi aikaa ja asioita, hänestä kiinni pitää koitan.

Ystävä numero 7 maailmaa valloittaa, matkaoppaana ulkomailla asustaa.
Hänen luonaan kävin vierasilla, ekassa kohteessa Kyproksella.
Odotan häntä kovasti Suomeen, en ole nähnyt häntä ainakaan vuoteen.
Hänen kanssaan voin olla oma itseni, hänen kanssaan on kiva jutella ja koin parhaimmat bileeni.

Myös perhettäni tahtoisin kovasti kiittää, ja Ipanan sukulaisia mukaan liittää.
Että tukenani aina olleet ovat, varsinkin silloin kun ajat olivat kovat.
Myös unohtaa tahdo en varsinkaan uusia, enkä myöskään vanhoja tuttavuuksia.
Jokin asia meitä aina sitoo ja yhdistää, kun opimme tuntemaan toisemme, se selviää.


Mahtaakohan kirjoitelmani soveltua haasteeseen, mutta lupaan yrittää ainakin seuraavan aiheen saada enemmän aine-muotoon.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kun selkärankani katkesi

Se tapahtui tänään, noin kello 18.30. Hävettää.

Minulla on mielestäni selkärankaa. Suomalaista sisua you know. Olen kuitenkin viime aikoina ollut väsynyt. Tosi väsynyt. Monena iltana silmät on lupsunu kiinni jo illasta ja aamulla ei meinaa päästä millään ylös. Viime yö meni valvomiseks. Tänää oli määrä lähteä Poriin ajamaan ja aikataulu oli
8.30 Ipanan piikki
9.00 lähtö padasjoelle
10.00 Kynsihuollossa
13.00 lähtö Poriin
17.00 perillä Porissa
Noh nää mun aikataulut ja lähdöt tiedetään. Mulla oli kyllä hyvin aikaa valmistautua, mutta kaikki jäi viime tippaan niinko aina ennenkin. Nukuin yöllä vajaa neljä tuntia. Pakkasin, siivosin, pesin pyykkiä, siivosin, viikkasin vaatteita, siivosin ja pakkasin vähän lisää. Sitä normaalia lähdön tunnelmaa. Ipanan piikki myöhästyi aamulla, koska en ollut muistanut viedä lääkkeitä (yllätys(kö?)) ja piti kurvata apteekin kautta. Sitten vielä takas kotio ja hip hei, olin aikataulusta sellaiset kolme ja puoli tuntia myöhässä, kun pääsin lähtee ajaa padikselle puoli kaksi. Taistelin väsymystä vastaan pitkällä suoralla ja pääsin onnellisesti perille. Kynsiä laitettaessa teki mieli torkkua ja se olisi onnistunutkin, jos ei olisi tarvinnut olla koko ajan työntämässä käpäliä uuniin. Olisin skipannut koko huollon, jos vain olisin saanut jonkun Porissa tekemään ne kynnet. Kun kynnet olivat valmiit, näytti kello jo viittä, joten lähdin pikaisesti matkaan. Käännyin kaksneloselta pikkutielle kohti Tamperetta hieman ennen Kuhmoista ja tunsin kuinka väsymys alkoi taas hiipiä. Vähän aikaa ajettuani, väsymys alkoi ottaa vallan, joten katsoin parhaaksi pysähtyä ensimmäiselle bussipysäkille ja torkahdin. Nukuin n. 11 minuuttia (koiranunta) ja havahduin kun rekka ajoi ohi, Se auttoi. Hetken. Lähdin jatkamaan matkaa. Kun olin ajanut vähän aikaa, tunsin kuinka väsymys koputteli taas ovella ja rupesin tekemään kanavasurffausta radiosta, mutta mitään mieleistä ei tuntunut löytyvän. Hieroin myös niskoja, että veri alkaisi kiertää. Se auttoi. Hetken. Hetken päästä tunsin taas kuinka väsymys alkoi ottaa valtaansa ja avasin ikkunan ja poltin sähköröökiä. Sekin auttoi, hetken. Olin ajanut pikkutietä jo hyvän matkaa ja olin jo aika lähellä kakstoistatietä, kun väsymys alkoi toden teolla painaa ja aloin olla jo paniikissa, joten tein sen ainoan asian, jonka enää keksin. Pysähdyin middle of nowhere k-kaupan pihaan ja menin sisälle kauppaan. Ostin vissyn, sytkärin ja kyllä, tupakka-askin. "Pistä jotain punasta tupakkaa, ihan sama mitä, vaikka smarttia" Myyjä katsoi minua kysyvästi ja selitin, että olen ollut puolitoista vuotta ilman, mutta nyt se on loppu. Myyjä kysyi vain yksioikoisesti, että kannattaako? Ja minä vastasin, että väsyttää niin pirusti ja pieni laps kyydissä. Ja sitte mä poltin sen tupakan. Vaikutus oli juuri niinkuin kuvittelinkin, veri alkoi kiertää, tuli vähän huono olo ja piristyi kummasti. Mä jaksoin sitte ajaa loppuun asti. Radiostakin kuului loppumatkasta ihan ok:ta musiikkia. Mä tiedän, että fiksuinta olis heittää nyt noi pois, mutta mä en tee niin. Tietoinen valinta. Taistelu tupakan himoa vastaan vielä jatkuu. Kannustakaa tai syyllistäkää, mutta mä tein niinkuin parhaaksi näin.

Ja näin päättyy tarina siitä, kun selkärankani napsahti poikki.


maanantai 16. syyskuuta 2013

Neuvola for a lifetime

Project maman Katja jokin aika sitten mietti, että miten olisi, jos neuvolassa käytäisiinkin koko elämän ajan. Aina kerran vuodessa olisi tarkastus. Minusta idea on vallan mainio! Lukuunottamatta huonoja kokemuksiani neuvoloista (sen kummemmin yleistämättä), jotka ovat natseja varmasti hyväntahtoisia, mutta idiootteja varsin tietämättömiä esim. kortisonilääkityksen haittavaikutuksista ja ihan liian käyräkeskeisiä, intouduinpa minäkin sitten miettimään sitä, minkälaisen tekstin neuvolakorttiin tänä päivänä saisin.


"Perusterve kohta 27-vuotias nainen, jolla paita väärinpäin ja sukat eriparia. Iho siisti, lukuunottamatta paria finniä. Kuulemma syönyt edellispäivänä suklaata. 
Reipas 5-vuotiaan tytön yh-äiti.
Mielialat kuulemma vaihtelevat, mutta pahin uhma on jo mennyt ohi. Aamuisin vielä kiukkuinen, mutta leppyy nopeasti saadessaan kofeiinia. Nälkäisenä joskus häijy.
Potilaan kanssa keskustellessa tulee ilmi, ettei hän halua kasvaa aikuiseksi. Muistutettu kuinka tärkeää toisten aikuisten seura on ja keskusteltu Aku Ankkojen vaihtamista Etelä-Suomen Sanomiin. Potilas tähän hyvin vastahakoinen.
Kunto heikohko, selvästi ylipainoinen. Pituus mukavasti keskikäyrillä, paino sen sijaan pituuteen nähden reippaasti yläkäyrillä. Kertoo aloittavansa ihan varmasti liikunnan -luulotautia? Lähete jatkotutkimuksiin ja suosituskirje vatsalaukun pienennykseen. Asiakkaan kanssa vakavasti keskusteltu teholiikunnan aloittamisesta ja oikein syömisestä. Meni toisesta korvasta sisään ja tuli toisesta ulos. Lähete korvapolille.
Asiakkaalla selkeä nettiriippuvuus, unettomuutta ja outoja fobioita kuten vesikasvit ja etanat. Kertoo olevansa väsynyt, koska valvoo liian myöhään. Ei osaa nukkua yksin, vaan nukkuu lapsen vieressä. Suositellaan unikoulua.
Potilaalla lyhyt pinna ja kertoo hukkaavansa jatkuvasti tavaroita. 
Muistiongelmia, ei siis muista mitään. Omien sanojensa mukaan pää on ihan tyhjä ja muisti valikoiva. Puhe kuitenkin suurelta osin selkeää ja alkavan dementian merkkejä ei näy.
Selviää tehtävistä ikätasoa vastaavasti ja hienomotoriikka on kehittynyt viime vuodesta.
Selkäsäryt alkaneet tänä vuonna, kehoitettu potilasta jumppamaan ja ottamaan yhteyttä oman terveysaseman lääkärille ja ennenkaikkea pudottamaan painoa.
Kolmenkympin kriisi alkamassa -Seurataan.
Kova vauvakuume ystävän raskauden vuoksi. Kehoitettu miettimään vielä.
Sovittu kontrolli kuukauden päähän ja tehty aikuistensuojeluilmoitus."

Noin siinä varmaan lukisi.

Idea oli kyllä kerta kaikkiaan mainio!

P.S Neuvolantädit älkää loukkaantuko! Uskoni kivoihin ja kannustaviin neuvolatäteihin elää yhä.

perjantai 13. syyskuuta 2013

This Is My Life

Ihana Valeäiti jakoi taannoin oman kasvutarinansa blogissaa ja heitti sitten haasteen muille tehdä samoin. Päätin siis ottaa haasteen vastaan, joten This Is My Life.


Elokuu 1999

Ollaan juuri muutettu äidin kanssa. TAAS. Uusi paikkakunta, uusi koulu, uudet kaverit. Aloitan kuudennen luokan Porissa. Päätän vakaasti etten hanki kavereita, koska kuitenkin muutetaan taas niin kaverit jää. Olen vähän hukassa. Uusi koulu näyttää kartanolta ja asutaan sen vieressä. Jännittää. Uutena ei ole helppoa, mutta olen sosiaalinen ja tutustun helposti ja saan yleensä kavereita. Niin siinä kävi nytkin.
Kissanpentua hellimässä

Huhtikuu 2003

Lopettelen ensimmäistä vuotta ammattikoulussa. Tämä on ollut mahtavaa. Opiskelen eläintenhoitajaksi, eli unelma-alaani. Lehmät on niin ihquja! Olen saanut ystäviä ja bilettänyt rankasti, koska asun koululla (Viva la vapaus! Ei vanhempia). Opiskelu on ok ja elämä on ihanaa, lukuunottamatta että tuli bänät poikaystävän kanssa. Olen ehkä vähän biatchi, mutta hei, ei voi ottaa jos ei anna ;)

Teini. Nuori aikuinen



Maaliskuu 2009

Valmistelen yksivuotiaan tyttäreni syntymäpäiviä. Ollaan muutettu vähän aika sitten takasin vääksyyn ja Iskän kanssa suhde rakoilee. Tunnelma on kireä. Mitä mä olen tehny väärin? Pitäs puhua, muttei osata. Ipana on alkanut sanoa parin sanan lauseita ja otti jo ekat askeleet ilman tukea. Hurraa meidän Ipana! Poskihampaatkin tulla tupsahtivat. Kyllä äiti on sitte ylpeä!
Pulkkamäessä
Ekat askeleet

18.9.2009

Lähtisikö jo töihin, vaikka Ipana on vielä aika pieni? Tahtoisin omalta alalta työpkokemusta. Jospa kysyn harjottelupaikkaa? Vaikka paikallisesta eläinlääkäristä... Iskän kanssa mennyt taas paremmin. Meillä on niin ihana perhe. Täytyisi kohta muuttaa jonnekkin muualle, koska naapurit on ihan perseestä. Koska tää kiusaaminen loppuu? voi kun saisi omakotitalon jostain hevon kuusesta kaukana naapureista, neuvoloista, sosiaalityöntekijöistä, tyrkyistä pissiksistä ja kaikista muistakin. Jättäkää meidät rauhaan!
Erään baari-illan jälkeen yritin ennaltaehkäistä darraa

17.7.2010

Hellou Kypros! Ihanan, rakkaan ystävän luona aurinkoisella Kyproksella. Agia Napa on aika villi ja paukut tottavie kolisee. Olin sammuneena nukuin niin sikeesti, että siivoja siivos mun ympäriltä enkä heränny. Aurinko lämmittää ja elämä on ihanaa. Ipana oppi uimaan kellukkeilla ja viihdytti kaikkia leikkimällä mörköä pyyhkeen alla. Jonnan kanssa on niin hauskaa ja aika menee liian nopeesti. En halua ikinä lähteä täältä! Äiti ja sen mies menivät kihloihin. Malja heille!
Lämmin Kypros, kaunis Jonna ja ruskea minä


13.9.2013

Miksen mä saa mitään aikaseks? Huomenna mä siivoon. Oikeesti! Tää päivä menköön flunssan parantelun piikkiin. Vähän harmitti kun en päässy kissojen yöhön, mutta mitä sitä suotta itteään lisää kipeeks tekeen. Ens viikolla tiedossa reissu ehkä Poriin. Aihetta olis suurempaankin juhlaan, sillä vihdoin tuntuu, että Ipanan sairaus selätetty. Nivelet oli kontrollissa puhtaat ja seuraava käynti kolmen kuukauden päähän. Oon niin happy happy! Hetken olin jo varma, että sairaalan laitteissa täytyy olla vikaa tai että nivelissä nyt vaan kuuluu olla nestettä, kunnes lääkäri näytti puhtaita niveliä. Puhuttiin jo lääkityksen lopettamisesta parin vuoden päästä jos sama meno jatkuu. En ole pysyä nahoissani! Nyt enää puuttuisi että joku ilmoittaisi työpaikasta ja unelmieni mies soittaisi ovikelloa kukkapuska ja sormus laatikossa ja lottorivissä olisi seitsemän oikein (siis jos olisi se lottorivi). Odotin koko päivän soittoa Ipanan tanssikurssilta. Ei tullut. Alan olla hieman huolissani.



torstai 12. syyskuuta 2013

Itsenäistymistä ja kasvukipuja

Yksi parhaista asioista omistaa viisi vuotias lapsi, on passuuttaaminen. Käytän Ipanaa säälimättä hyväkseni
toimittamaan pikku askareita. "Hae, kiltti kulta äidille lasi vettä", "Toisitko äidille pari topsipuikkoa, oletpa reipas", "Tuotko äidille jooko nenäliinoja kun äiti on vähän pipi, hyvä ja kuumemittarin kanski". Ja Ipanahan tuo ja tekee. Nyt seuraa vaativa vaihe, mitä tehdä tukkosena sohvalla, kun Ipana on nukkumassa ja nenäliinapaketti keittiön pöydällä. EEEEII! Olen huomannut myös, että jos Ipana on viikonloppua viettämässä vaikka mummulassa ja puhelimeni soi keittiössä, odotan vähän aikaa ja totean, että eikä, onse vaan ihan itse lähettävä hakemaan, koska sihteeri on lomalla. Ipana niin auliisti hakee puhelimen, vastaa siihen ja vielä viihdyttääkin langan toisessa päässä olijaa, jos minä en juuri pääsekään puhelimeen. Kerran Ipana sanoi minulle, että etkö voi hakea itse, kun pyysin taas jotakin, mutta kuittasin sen tyylikkäästi sanomalla, että tottakai VOISIN hakea itse, muttakun sä oot siinä niin hyvä (Kjäh, kjäh!). Ajattelen, ettei ole paha jos otan kaiken hyödyn irti Ipanan palveluhalukkuudesta, koska se tuskin kestänee kauan. Muutenkin Ipana haluaa kovasti auttaa ruuanlaitossa ja kotitöissä, mutta oman kaaoksen huoneen siivoomii tökkii. Jännä juttu.

Rakastan hellyydenosoituksia
Ääh, se on noustava niitä nessuja hakemaan..

Ipana on nyt "helpossa vaiheessa". Leikkii ruualla syö itse, pukee itse, osaa kertoa jos haluaa jotain, kävelee (ainakin useimmiten)itse ja on muutenkin omatoiminen. On jopa ollut ulkona kavereiden kanssa ilman äitiä. Tämä jälkimmäisin oli tälle äidille yksi kipukynnyksistä. Miten luottaa, että se pärjää? Ettei satu mitään?
Onhan siellä muita lapsia ja ihan kuin siinä 10min. (mikä on aika ovikellojen rimputusten välissä, äiti on pissahätä, äiti mä toin kukan, äiti se kaveri sano että mä höpötän, äiti eiksniin että meillä....) aikana kerkeisi jotain sattua tutulla pihalla, tuttujen kavereitten kanssa ja näköetäisyydellä. Mutta kun...
Nyt jo vähän olen karaistunut tässä asiassa. Ipana on ainokaiseni, joten ehkä suojeluviettini käy ylikierroksilla. Nyt jo maalaan kauhukuvia koulumatkasta, vaikkei Ipana ole edes vielä eskarissa. Mutta kun Ipana on niin ennakkoluuloton ja rohkea, eikä pelkää vieraita. Mutta kun.
Kyllähän mekin hengissä selvittiin ja minä parhaimmillani menin kouluun bussilla, ratikalla ja vielä puoli kilometriä kävellen siihen päälle, mutta kun Ipana on niin avoin vaikutuksille. Mutta kun.
Lapseen pitäisi luottaa ja aionkin turvata ja pistää luottoni siihen, että kun muutkaan ei mee, niin ei Ipana yksin.



Kouluunlähtö tulee olemaan kaiken kaikkiaan vaikea paikka, mitä jos Ipana ei selviäkään siellä raadollisessa maailmassa? Tiedänhän minä, että Ipana on perinyt vahvan luonteensa minulta, on äärettömän sosiaalinen ja pärjää missä vaan, MUTTA KUN...
Koen helpommaksi siirtää kouluunlähtöstressiä ajankohtaan sopivammaksi ja keskittyä siihen, etten enää nukkuisi Ipanan vieressä. Nytkin se onnellisena tuhisee sängyssä. Yksin. Ei se mua sinne tarvi. Mutta minä tarvin Ipanaa. Hitsin läheisyys- ja haliriippuvuus! Mä en vaan osaa nukkua yksin.
Joskus Ipana kyselee, tulenko hänen viereensä ja vastaan, että tulen kun hän on nukahtanut.
Vaikka nautin Ipanan omatoimisuudesta ja itsenäistymisestä, niin välillä mietin, olenko vielä tarpeellinen? Minä haluan halia, minä haluan olla se maailman paras ihmii ja kökkö sentään minä haluan nukkua Ipana kainalossa.
Ugh, olen puhunut!
Jos katsotaan tätä nukkumisasiaakin sitten kun se koulu alkaa. Siirretään kaikki sinne. Siihen on aikaa. (Oliski!)
Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, otettu webbikameralla

maanantai 9. syyskuuta 2013

Tanssia ja murskattuja unelmia

Ensimmäisestä tanssiesityksestä
Ipanalla on rakas harrastus.
Hän aloitti tanssimisen viime syksynä, eli neljä vuotiaana. Itselläni ei ole koskaan ollut harrastusta, joka olisi kestänyt läpi elämän ja halusin Ipanalle sellaisen. Myös samasta asiasta kiinnostuneita kavereita olisi kiva saada. Olimme viime kesänä egyptissä ja hotellissamme oli joka ilta tanssiesitys ja istuimme aina eturivissä ja kun esiintyjät tanssivat lavalla, Ipana matki heitä lavan edessä. Ipana tanssi niin hyvin, että esiintyjät nostivät sen lavallekin tanssimaan. Aloin heti kotimaassa etsiä Ipanalle tanssiryhmää ja sellainen löytyikin. Rakkaus tanssiin oli syttynyt ja Ipana odotti joka viikko koska taas tanssikurssi alkaa. Ipana aloitti silloin satutanssi-ryhmässä ja pian jo kaupassa tanssikaverit moikkailivat. Heillä oli ensimmäinen esitys jo heti joulun alla. Esitys oli upea ja 3-4 vuotiaat tanssivat ihanasti. He esittivät lumihiutaletanssin ja kaikilla oli valkeat puvut. Äidillä tuli tippa linssiin kun Ipana tanssahteli lavalle. Joulutauon jälkeen alkoivat tanssitunnit uuden opettajan voimin ja keväällä heillä oli millenium esitys Sibeliustalolla, missä he esittivät Pikku Myy-tanssin. Kaikki olivat punaisissa mekoissa ja nutturat päässä.
video


Uusi puku
Oli siis luonnollinen jatkumo, että Ipana jatkaisi tänä syksynä, mutta isompien ryhmässä. Satutanssin oli määrä vaihtua lastentanssiksi. Ilmoittauduimme jo heti kesäkuussa ja odotimme ekaa tuntia kuin kuuta nousevaa. Viikolla 36 alkaisi. Puolustuspuheenvuoro: Tanssikurssi oli viime vuonna tiistaisin, joten niinhän siinä kävi, että unohdettiin mennä ekalle tunnille. No ei se mitään. Laitoin puhelimeen muistutuksen ja jäätiin odottamaan seuraavaa viikkoa. Tänään koitti viimein päivä ja menimme tanssitunnille. Ipanalla päällään uusi hieno tanssipuku ja tukka ranskanletillä.

Kun tunti oli alkanut, tuli opettaja sanomaan, ettei Ipanan nimeä ole listassa. Minä vakuutin lähettäneeni sähköpostia hyvissä ajoin ja heillä on semmoinen systeemi, että he eivät ilmoita niille, jotka ovat päässeet vaan ainoastaan niille, jotka eivät pääse. Paniikki alkoi kyteä rinnassa. Ipana sai tanssia tunnin loppuun, mutta nyt on kuulkaas sellainen tilanne, että he yrittävät etsiä sitä ilmoittautumista ja selvittävät asiaa, mutta jos ryhmät on täynnä ja sitä ei löydy, voi Ipana jäädä ilman ryhmää ja tämä äiti joutuu murskaamaan lapsensa unelmat. Yritän heti selvittää, että pääsiskö Ipana Nastolan tai Hollolan puolelle tanssimaan johonkin seuraan.
Ipana piirsi kuvan itsestään tanssimassa tanssikurssilla

perjantai 6. syyskuuta 2013

Synnytysstoori ja kooste raskausajasta

Varoitus! Synnytyksessä ei oo mitään kaunista, eikä tämä sovi heikkohermoisille!

Lähiömutsi jakoi oman synnytysstoorinsa, mikä sitten innoitti minuakin rustaamaan omani. Se ei tosin ole ehkä kaunista luettavaa, mutta koska olen todennut jo useeaan kertaan kirjoittamisen puhdistavaksi, niin ehkä pääsen vihdoin näitten asioiden yli ja voin jättää synnyttysstoorini sinne synnytyshuoneeseen ja jos tulevaisuudessa tulen raskaaksi, voin astella synnytyssaliin vailla pelkoa. Tosin eri sairaalassa.

Jokaisen synnytys on yksilöllinen, joten varmasti pahempia ja parempia kertomuksia on ja te, jotka vielä odotatte tulevaa takiaistanne, ei sitä kannata suotta pelätä. Se menee hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti, mutta ei se murehtimalla muutu miksikään. Nauttikaa vielä ajasta kun lapsi syö ja nukkuu ja kulkee mukana kätevästi ja hiljaa ja käytössä on kaksi kättä. Synnytys on pieni osa elämää, jonka jälkeen alkaa elämä pienen ihmeen kanssa.

Elikkä oman synnytysstoorini ympärille rakentuu kauhutarina, mihin sukeutuu sairaalan melkein tekemät virheet (minun mielestäni yhä lapseni tappoyritykset) ja henkilökuntavajaus ja todella ilkeä kätilö. Traumoja.

Asuttiin Iskän kanssa silloin Lammilla ja ei oltu kovin montaa kuukautta seurusteltu, kun silloinen anoppi rupesi puhumaan, että lapset pitää tehdä nuorina että jaksaa jne. No puhuttiin sitten Iskän kanssa, että jos nyt sitten ruvetaan yrittämään, niin jos nappaisi vuoden kahden päästä. (Olin joutunut tekemään edellisen miesystävän painostuksesta abortin vuotta aikasemmin ja minun ei ehkä koskaan pitänyt saada enää lapsia ja tämä olikin melkein se yksi viimeisistä nauloista yhteiseen arkkuumme). No meni peräti puolitoista viikkoa, kun kusitikku näytti epämääräistä "haamuviivaa". Tein testin, koska rintoja oli alkanut pistää ja nännit nöpöttää. Tein uuden testin kahden viikon päästä ja selkeä viivahan se siinä, huh, sinusta on tulossa äiti. Soitin neuvolaan ja kerroin, että nyt näyttää kusitikku viivaa ja tarttis saada neuvola-aika. En muista sanatarkkaan mitä siellä langan päässä sanottiin, mutta eivät ainakaan onnitelleet (niinkuin sillon edellellisellä kerralla toisella paikkakunnalla), vaan jotenki että oliks tää nyt toivottu raskaus. No minä sain neuvola-ajan ja siitä alkoi odotus. Olimme molemmat innoissamme.

Ensimmäinen kerta neuvolassa ja kukaan ei muistanut petrata minua, että siellä pitää sanoa ettei ole koskaan huumeita nähnytkään, tupakkaa ei maistanut ja alkoholia ei ikinä käytä ja raskaaksikin tuli pyhästä hengestä. Missään nimessä EI saa olla rehellinen, edes kaunistellen. Minä täytin sellaisen lapun jossa kysyttiin näitä. Alkoholia, noh, kerran kuussa, juu kyllä sitä litran puoltoista menee sillon kerralla ja juu kyllä tupakoin sellaset puoli askia päivässä. Siitä rapsahtikin sitten kunnon pojot ja sit kun vielä yritin hämmästyneenä selittää, että en kyllä tunne ketään joka ei pystyisi sitä litraa juomaan yhen illan aikana (eihän se ole helv... kökkö kuin 5 paukkua?!?!?! johan ne neuvolatädit juo ittekki virkistysiltoina varmasti tuplaten), niin eikös se kirjoittanu sinne, että että kaveripiiri kanssa alkkiksia (tiedän, koska tilasin kaikki minusta kirjoitetut paperit, tässä vaiheessa tosin en vielä tiennyt). Rehellisyys ei todellakaan maata peri ei. Noh, en ole koskaan ollut mikään lapsi-ihminen ennen Ipanaa. Minä en ollut se, kelle jätettiin lapset hoitoon, enkä koskaan ottanut vieraitten lapsia syliin, sain migreenin kaupassa jos joku lapsi kilju ja en vuodattanut kyyneliä, jos elokuvissa lapsille kävi köpelösti. (jos koira jäi auton alle niin  sitävastoin vuosin kuin niagaran putous). Nyt kaikki on muuttunut. Otan mielelläni lapsia hoitoon, nuuskutan vauvoja, hypistelen lastenvaatteita ja saan unettomia öitä jos vauvoille käy huonosti niinkuin yhessä CSI:n jaksossa ja Itken monta päivää, jos luen lehdestä Eerikan kaltaisia tapauksia. Kärsivällisyyteeni on uskomattomissa lukemissa itkun suhteen, koska Ipanalla on niin mahdottoman kova ääni, että kun joskus joku vauvaa itkee, en heti ota sitä edes tosissani, kun olen tottunut, että Ipanan itku kuului meiltä sisältä parkkipaikan toiseen päähän asti. Mutta tätä kaikkea en tiennyt kun odotin Ipanaa, vaan olin hirveän huolissani, että mitä jos en rakastakaan sitä ja mitä jos en kestäkään sen itkua ja mitä jos en osaakaan hoitaaa sitä jne. Neuvola lohdutteli, että kyllä sä rakastat ja kyllä sä kestät ja blaa blaa blaa hormonit pitää kyllä huolen. (Tosi asiassa hän sitten käytti kaikkea raskausajalla sanomaani yrittäen saada minut tuntemaan itseni huonoksi äidiksi Ipanan synnyttyä. "Kun sä olet näin sanonu..").
Ensimmäinen ultra arvioidulla viikolla 10. tapahtui Hämenlinnassa sairaalassa, jossa tulisin synnyttämään. Päksi olisi ollut tutumpi, mutta Lammilaisina kuulutiin Kanta-Hämeen piiriin ja päksiin meno ei kuulemma ollut mahdollista. Virhe nro. 1 oli tapahtumassa. Mentiin anopin kanssa ekaan ultraan, koska Iskä oli töissä. Jouduttiin odottamaan kauan ja mua pissatti hurjasti. Mentiin ultraan ja hetken tutkittuaan hoitaja sanoi, ettei siellä mitään oo. Tuulimuna vain. minä sitten jankkasin ja jankkasin sille, että eikö muka oo, ihan varmasti on kun tunnistan kaikki oireetkin ja kato nyt vielä ja sitten lievästi kyllästyneenä hoitaja sano, että mee nyt sitte vielä tohon lääkärille. Lääkäri sitte ultras uudestaan ja sano, että kyllä siellä jotain voi olla, että tule kahen viikon pääst uudestaan. Anoppi kiitteli, että hyvä kun olet niin jääräpäinen. Kahden viikon päästä siellä näkyi sitten selvästi nallekarkin näköinen tyyppi ja viikkoa oli sillon 6+2. Eli ne olis leikannu Ipanan tuulimunana ja tuskin ikinä kertoneet, että oli siellä sittenkin vauva. Sori.
Rv 6+2
Pää, käsi, jalka ja ruskuaispussi


Alkuraskaus meni hyvin. Kaksi kertaa meinasi taju lähteä ja minulla oli niin hirveä himo keittoihin, että näin niistä päiväunia. Lisäksi koko raskauden ajan minulla oli semmoinen omenan hajuinen huuhteluaine, mitä joka päivä useaan kertaan päivässä oli pakko "impata" eli haistella suoraan siitä purkista. Noh, syöväthän ne jotkut laastiakin perunakellarista..
Pääsiäinen kun lähestyi ja aloin olla viimeisellä kolmanneksella, mahani oli VALTAVA. Kysyin moneen kertaan, että eihän sieltä tule viis kilosta jöötiä ja aloin olemaan turvoksissa ja verenpainekin heitteli. koska pyhät oli tulossa, sain neuvolasta verenpainemittarin ja käskyn mittailla muutaman kerran päivässä ja seurailla virtsaa raskausmyrkytyksen varalta. Noh, ei tullut raskausmyrkytystä ja loppuaika oli suht helppo. Kissat käyttivät mun mahaa makuualustana ja Ipana potki niitä sitten alas.
Rv 41+1
Käytiin Iskän kanssa synnytysvalmennuksessa, missä näytettiin video, missä tuli sininen ja yltäpäältä kinan peitossa oleva verinen vauva ulos ja mun mielipiteeni oli, että synnytyksessä ei ole kyllä mitään kaunista. Esittelivat meille huoneita ja kivunlievityksiä ja kertoivat käytännöistä, kuten synnytyssalissa on aina oltava vähintään kaksi hoitajaa tai hoitaja ja lääkäri ponnistusvaiheessa. Hyvillä mielin jäätiin odottamaan tulevaa koitosta.
Minulla ei ollut koko raskausaikana supistuksia ja laskettuaika kun oli ja meni, olin kovin huolissani, koska mahani oli varsin valtava ja lapsella ei tuntunut olevan mikään kiire ulos, minähän en mitään viis kilosta ulos pusertaisi. "Ei sinne vielä kukaan ole jäänyt"-mantra rupes tuleen tutuks joka taholta ja panikoituani tarpeeksi, neuvola varas yliaikaistarkastuksen mulle siihen kun olis yhdeksän päivää yli.

Kun rv oli 41+1, eli tuon yllä olevan kuvan otto päivän iltana, mentiin nukkumaan Iskän kanssa, niin en pystynytkään nukkumaan. Aina n. kymmenen minuutin välein tuntuu vaikealta ja vaimeaa kipua ja aina kun käänsin kylkeä, lusikallinen nestettä tuli housuun. Ilmisesti olin kai vaikeroinut, koska Iskä sanoi ettei pystynyt nukkumaan, koska kuulostin kärsivältä eläimeltä. Mietittiin mitä kuuluu tehdä, joten soitin sairaalaan. "Mulla on ehkä supistuksia, tai en mä tiedä, mutta lapsivettäkin ehkä tulee." No ne sano, että lähtekää ajelee tännepäin, mutta mitään kiirettä ei ole. Mä hyvästelin kissat ja nappasin valmiiks pakatun hoitolaukun ja lähdettiin ajelee sairaalaan. Siellä pisti mut supistuskäyrään ja supistuksiahan ne. Siellä ne jo olivat vähän voimakkaampia ja tulivat säännöllisesti kymmenen minuutin välein. Koska meillä oli aamulla joka tapauksessa aika yliaikaislekurille, päättivät että saan jäädä yöksi. Kun mainitsin hoitajalle, että ne lapsivedet on vuotanu tässä jo jonkin aikaa, käski hän mennä pissaa purkkiin. Siellä sitte menin pöntölle ja purkki hulmahti täyteen vaikken ees pissannu. (Näin jälkikäteen uskon että se oli se limatulppa mikä meni, mutta silloin en tiennyt moisista tuon taivaallista.) Sanoin tästä hoitajalle ja se teki jonku pikatestin ja tokas tosi epäystävälliseen sävyyn, että ei siinä mitään lapsivettä ole. Minä sitte en ymmärtäny miks se oli niin vihamielinen ja totesin vaan että aijaa. Aamulla lääkäri sitten tuli tutkimaan ja oisinko sitten ollut joitain senttejä auki ja sanoin sillekkin sitten, että jotain sieltä housuun tuli illalla ja sinne purkkiinkin, että se oli jotain miltä mä kuvittelisin lapsiveden menojen tuntuvan. Sitten se katto sinne ja sano, että kyllä siellä kalvossa on reikä ja minä tietysti olin heti vuosisadan mitäsminäsanoin-asenteella. Lääkäri puhkas kalvon ja sitte losahti. Sitte mä vietinkin päivän sairaalassa. Illalla supistukset paheni entisestään ja yöllä ne oli jo tosi voimakkaat. Että saisin nukutuksi, sain yöksi lääkettä, mikä vaikutti 2h ja sitä sai vaan 4h välein. Aamulla kuudelta kun oli kymmenen päivää yli lasketun ja minä olin kai tarpeeksi auki, pistettiin käynnistystippaan, joka voimistaa supistuksia. Soitin Iskän paikalle ja käytiin aamukahvilla ja sitten kokeilin kivunlievityksenä allasta, mutta siitä ei ollut yhtään mitään hyötyä. Se oli kiireinen päivä, hoitajat vaihtuivat parin tunnin välein ja keneenkää ei kerinny kiintymään. Kun sitä tippaa aseteltiin niin hoitaja sanoi, että piippaa nappia kun kivut on sietämättömiä, niin kaikki on valmiina niin lääkäri tulee antamaan epiduraalin. Ok. Supistukset voimistui ja minä purin hammasta. Kun kivut menivät täysin yli sietorajan, piippasin viimein nappia. Hoitaja tuli sanomaan, että voi ei, ei se lääkäri nyt vielä kerkiäkään, ota tästä ilokaasua. Minä hengittelin sitä sitten ja tarjosin Iskällekin "ota säkin tätä ilokaasua" Iskä sano ettei hän halua ja minä "OTA SITÄ HEMMETIN ILOKAASUA NYT!" ja Iskä kuuliaisesti maistoi vähän. Eihän se mitään kipuja vie ja kohta piippasin uudestaan ja hoitaja juu ei, ei se lääkäri kuules vieläkään kerkeä ja laittaa ilokaasua vaan enemmän ja enemmän, kunnes mun oli pakko lopettaa sen hengittäminen, että saan happea. Sitten piippasin taas ja taas ja taas ja puolen tunnin päästä tulee hoitaja, joka sanoo ettei se lääkäri nyt vieläkään kerkeä mutta oho, laitetaanpas tota supistustippaa pienemmälle, eihän sua tarvitse rääkätä. No viimein tunnin pästä ensimmäisestä piippaamisestani epiduraalilääkäri tulee, mutta koska olin jo niin hysteerinen ja supistukset sattuivat ja epiduraali sattui ja ilokaasusta ei saanut happea, tappelin niin kovasti vastaan, että vaikka kaksi hoitajaa piti minua paikallaan kun kiljuin, että sattuu, niin silti se lääkäri tuikkas sen epiduraalin kymmenen kertaa selkään. Mul oli kymmenen reikää jonossa siellä. Olin papereitten mukaan jossain vaiheessa saanut kai jonkun spinaalipuudutuksenkin, enkä loppujen lopuks tiiä mikä sitten autto, mutta lopetin riehumisen kun kivut lakkas kun seinään ja sain sitten nukuttua tunnin kunnes alkoi H-hetki, jota myös ponnistusvaiheeksi kutsutaan. Ponnistusvaiheeseen minulle siunaantui se sama kätilö, joka ei ottanut lapsivesiasiaani todesta. Muistin kun anoppi kertoi synnytyksen olevan kun vääntäisi ison kakan. Heräsin siihen kun elimistöni kertoi että nyt pitäisi ponnistaa ja kun supistus tuli, niin minähän ponnistin. Kaikin voimin. Tosin voimia ei paljon ollut tunnintakaisesta taistelusta jäljellä. Tunsin kuinka jotain tuli ulos ja sain synnytettyä maailmaan terveennäköisen läjän ruskeaa kakkaa. (Oli muuten lohduttavaa lukea täältä, että se on ihan normaalia) Noh, eikun uudestaan joka supistuksella ponnistus. Tunsin kuinka lapsi liikkui, mutta kun ei ollut voimia ponnistaa loppuun asti, niin se imeytyi takaisin, mikä sattui ihan julmetusti ja minä itkin ja kätilö oli koko ajan tosi ylimielinen. "niin ne kaikki äidit sanoo ettei jaksa, mutta ei se sieltä millään muulla tuu" Kaikki äidit ei oo kökkö sentään saanu kymmentä epiduraalipiikkiä selkäänsä. Muutenkin tukemisen ja kannustamisen sijasta hän sai oloni tuntumaan paskaksi ja huonoksi vaikka kökkö sentään kaikkeni yritin ja joka supistuksella kuuliaisesti työnsin. Ja mitä se samperin akka sitten tekee? (muistelkaa synnytysvalmennusta, koska tässä tulee virhe nro. 2) Kun mä oon puoli tuntia ponnistanu niin se tokasee mulle, että "mä haen nyt sen lääkärin tänne niin se sanoo sulle ihan samat asiat". Vittu se ämmä jätti mut sinne Iskän kanssa kaksistaan ja minä runkkaan sitä nappia hengenhädässä ja ponnistan aina kun supistus tulee ja huusin iskälle et "hae se hoitaja heti tänne!" ja Iskä "Oleksä piipannu sitä nappia?" ja minä "JOOJOO HAE SE VITUN HUORA TÄNNE TÄÄ LAPSI TULEE NYT!" Ja sitten vietiin Iskää. No hoitaja tulee kahvihuoneesta lääkäri  mukanaan ja kaikki mitä se saa sanottua on että "No sähän oot hyvin saanu ponnistettua sitä ulos." Ne tarttuu mua jaloista, mä ponnistan pari kertaa ja pää on pihalla. Iskänkö olis pitäny se lapsi auttaa maailmaan ja mun järsiä napanuora poikki niinko kissat? Näin hämeenlinnassa. Sittenku Iskä kerto niistä epiduraaleista ja mun aamusta, niin se hoitaja totes että "Ai, tää olikin sitten vähän vaikeempi synnytys". No shit Sherlock?! ei anteekspyyntöä ei mitään. Sit ne ei meinannu päästää meitä sieltä kotiin kun olin maailman kamalin äiti kun halusin nukkua kaks ekaa yötä vauva vauvalassa ja kerätä voimia, että jaksaa kotona. Sitte kun otin ekaks yöks Ipanan vieree ja syötin sen yhdeksältä ja heräsin sitte kuudelta aamulla ja piippasin hoitajaa et onks mun lapses jotain vikaa, että kuinka usein sen pitäs syyä niin hirvee huuto, että sun pitää laittaa kello soimaan et herätät sen syömään. Ihan kun mä olisin tahallaan laiminlyöny vauvan syöttämisen. Mistä mä olisin kökkö sentään voinu tietää ettei ne sinappikoneet herää huutamaan automaattisesti kahen tunnin välein jos niillä on nälkä.
rv 41+3
3260g
52cm

Toivon, että joskus saan vielä kokea myönteisen synnytyksen, koska sen pitäisi olla maailman onnellisin hetki ja minulla jäi lähinnä vain paha maku suuhun ja syyllisyys kun taivaat ei heti auennu ja en tuntenut heti, että tuossa on elämäni valo ja maailman tärkein ihminen. Sen jälkeen neuvolassa joka toinen kerta Ipana on ollut liian kevyt, jouduin lopettaa imettämisenkin kuukauteen, kun maitoni ei kuulemma ollut tarpeeksi rasvaista. Ja joka toisella kertaa Ipana on liian painava ja pienenä opitut syömätavat kantavat aikuisenakin ja lässyn lässyn. Jos teit päinvastoin kun neuvola ohjasi, et ollut vastaanottavainen, jos teit juuri niinkun hän neuvoi, toimit vain mekaanisesti neuvolan ohjeiden mukaan WTF? Olen kuullut huhuja tukevista ja kannustavista neuvolantädeistä. Sellainen olisi kiva saada. Meidän nykyinen neuvolalääkäri täällä Lahdessa on tosi ymmärtäväinen ja ihana, mutta neuvolan kanssa tulee aina kädenvääntöä, kun hän ei ymmärrä Ipanan sairautta. Onneksi päksissä on maailman ihanimmat lääkärit meillä ja neuvolassakaan ei tarvitse enää käydä kuin kerran vuodessa.

Pakosti sitä miettii, että kun nykyään on ilmenny näitä valelääkäreitä ja -hoitajia, niin voisiko olla tällaisesta kyse, vaiko jostain henkilökohtaisesta. Naamaraja? Tuskin sentään. Se ei varmasti koskaan tule selviämään, mutta toivon, etteivät muut joudu kokemaan vastaavaa. Ehkä nyt, kun olen saanut tämän kaiken ulos, voin vihdoin jättää sen taakseni.

Olisin kiinnostunut kuulemaan, millaisia synnysstooreja muilla on? Minä en saanut kuin 2 tai 3 tikkiä ja ummetuskin hoitui sairaalassa jollain ihme luumusoseella. Imetys ei meinannut ottaa toimiakseen, koska Ipanan väärä ja erityisen napakka imuote sai tissinpäät vuotamaan verta ja rintakumi ei kelvannut, mutta kotona rupesi sujumaan ja se oli ihanaa.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Viisi pientä liikennepoliisia

Oltiin Ipanan kanssa tänään ottamassa verikokeita. Se ei menny hyvin. Normaalisti Ipana on reipas ja antaa pistää ongelmitta, mutta jostain syystä tänään ei. Yritettiin useamman hoitajan voimin, järkipuheella ja väkisin, mutta ette usko millaisia voimia viisi vuotiaalla on, jos se on päättäny ettei pistetä. Ipana meni tilanteesta ihan hysteeriseksi ja minä hermostuin jo itsekin, joten kokeita piti siirtää seuraavalle päivälle. Kävimme Ipanan kanssa pitkän ja vakavan keskustelun ja hän pyhästi lupasi, että huomenna sujuu ongelmitta. Menimme hampurilaispaikkaan ja Ipana sai semmoisen petshop siilin lastenaterian leluna. Lähdettiin sen jälkeen ystäväni ja hänen poikansa kanssa leikkipuistoon ja olihan se siili saatava sinnekkin mukaan.
Kun olin ylittämässä katua, Ipana polki jalkaa ja huusi "Äiti etkö muista liikennepoliiseja?". Ystäväni, joka oli työharjoittelussa päiväkodissa, oli opettanut Ipanalle jokin aika sitten muistisääntölorun, mikä opettaa tien ylitystä. Se menee näin: "Tässä on viisi pientä liikennepoliisia. Peukalo sanoo, pysähdy. Etusormi sanoo, katso ensin vasempaan. Keskisormi sanoo, katso sitten oikeaan. Nimetön sanoo, katso vielä kerran vasempaan. Pikkurilli sanoo, nyt saa mennä, mutta älä juokse." Ja sitten näytellään niitä sormia. Ipana rakastaa tuota lorua. Minä jo puolessa välissä suojatietä hieman häpeissäni sanon että juu totta kai liikennepoliisit ja käydään ne läpi.
Oltiin sitten leikkipuistossa vähän aikaa ja sieltä lähtiessä ruvettiin etsimään petshop siiliä. Ei missään. Vaikka kaikki etsivät kuumeisesti, sitä ei löytynyt. Tulimme siihen tulokseen, että siellä olleet pojat varmaan pihistivät sen ja lähdimme kotimatkalle. Jälleen samaisella tienylityspaikalla Ipanalla menee vallan hermot kun jälleen unohdamme liikennepoliisit ja katsomiset. Hyvä että Ipana muistaa, kun äiti on tämmönen tohjopää. Tietää ettei se ainakaan jää auton alle.
Iltaa vielä piristi kovasti ystäväpariskunta, jotka toivat meille tuliaisia Epsanjan matkalta ja tulivat näyttämään uutta suloista koiranpentuaan, johon Ipana tottakai rakastui. Huvittavaa oli katsoa kun Ipana hyppi tasajalkaa nurmikolla hihnan toisessa päässä ja hihnan toisessa päässä pentu otti mallia ja yritti hyppiä samanlailla.
Löysivät siis yhteisen sävelen ♥
Viisi pientä liikennepoliisia.
Peukalo sanoo, pysähdy.
Etusormi sanoo, katso ensin vasemmalle.
Keskisormi sanoo, katso sitten oikealle.
Nimetön sanoo, katso vielä kerran vasemmalle.
Pikkurilli sanoo, nyt saat mennä, mutta älä juokse.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Olenko jo iso?

Liina heitti ilmoille haasteen, johon oli pakko osallistua. Rakastinhan jo koulussa aineiden kirjoittamista.
Aine on aiheesta Minusta tulee isona?. Mistä siis kirjoittaisin...
Kuva Täti-ihmisen käsialaa.

Minusta tulee isona?
Aloitan aineeni pohtimalla, missä kohti olen menossa ja kuinka pitkä matka on vielä isoksi. Voisinko olla vielä pieni? Sisäinen lapseni on kyllä vahvasti esillä ja Ipanan varjolla saankin katsella Disneyn elokuvia ja leikkiä leegoilla, mutta konttaus ei enää suju ja keinuunkaan en mahdu enää mukavasti. Pieni. Olisinko siis keskikokoa? Koko M eli medium ei enää mahdu päälle ja koulukin on jo käyty loppuun. Keskikoko. Olisinko siis jo iso? Sehän merkkaisi että tavoite saavutettu. Ei ei, vaikka olenkin kokoa huge, en koe olevani vielä iso. Nukun vieläkin pehmolammas kainalossani, enkä vieläkään osaa nauttia viinistä. En tilaa sanomalehtiä, koska ne on tylsiä, vaan sen sijaan kissafania ja aku ankkaa ja uutisetkin kuuntelen radiosta. Jos siis ei kuunnella Ipanan kanssa lastenlaulu cd:tä. Iso. Sijoittaisin siis itseni johonkin epämääräiselle alueelle, mikä sijaitsee jossakin keskikoon ja ison välissä poissulkematta pientä.

Kun mietitään otsikkokysymystä klassisemmassa muodossa, voidaan luulla sen tarkoittavan uranäkymiä, koska muuten oikea vastaus kysymykseen olisi, että minusta tulee isona iso, vaikka tahtoisin olla vielä pieni. Olen opiskellut itselleni kaksi ammattia ja työtä tekemällä saanut pätevyyden kolmanteen ammattiin. Ammattihaaveitani elämän varrelta on ollut mm. Eläinlääkäri, eläinten kesyttäjä, näyttelijä, ohjaaja, Eläinten suojelija/tutkija (tiikerien), riistanvalvoja, eläintenhoitaja, navetan emäntä, agrologi, seminologi, lampaiden hoitaja skotlantiin, arkkitehti, eläinkaupan pitäjä, eläinhoitolanpitäjä ja viimeisimpänä ammatti, jota opiskelemaan olen kaksi kertaa hakenut tulematta valituksi, eli klinikkaeläinhoitaja. Kutsumukseni on pienestä pitäen ollut tehdä töitä eläinten parissa ja siihen olen koko elämäni keskittänyt. Harkitsen myös eläinlääkikseen hakemista, mutta se vaatii niin paljon työtä ja omistautumista, että vielä ei taida rahkeet riittää. Sen sijaan olen hakenut opiskelemaan  klinikkaeläinhoitajan ammattitutkintoa, mutta sain jo toisen kerran kieltävän vastauksen. Mutta en luovuta, vaan haen taas uudestaan. Moneen paikkaan. Joten ainakin minusta tulee isona klinikkaeläinhoitaja. Unelmani olisi tehdä myös jotain eri lailla tärkeää, kuten suojella tiikereitä jossain ulkomailla, mutta koska olen jo tässä asiassa lähempänä isoa, yritän pitää unelmat realistisina. Minusta saattaa tulla vielä vähän isompana siis myös eläinlääkäri. Se jää nähtäväksi.

Minun tulevaisuuden suunnitelmani ovat ehkä vaihdelleet, mutta olen päättäväisesti yrittänyt askel askeleelta tavoitella unelmiani. Minulla on ollut tavoitteita siitä, mitä haluan elämältä ja enemmän tai vähemmän epämääräisen selkeä visio mitä haluan. Tärkeimmät asiat, joita olen aina halunnut, on kissa, chinchilla, työ eläinten parista, omakotitalo ja päästä naimisiin. Nyt minulla on kissa. Kakskin. Ja myös chinchilla. Olen ollut kihloissa, joten melkein päässyt naimisiinmeno tavoitteeseeni. Minulla on ammatti eläinten parista, mutta ei työpaikkaa. Mikäs sen parempaa kuin oma tupa ja oma lupa, mutta koska ei ole sitä maatalon isäntää, eikä vakituista työpaikkaa, saa tämä haavekin vielä odotella. Niin, elämäni tärkein asia, jonka kanssa vietetyistä päivistä en vaihtaisi pois päivääkään (Ehkä muutaman kiukkutunnin ja pari paskavaippahetkeä) ei koskaan kuulunut tulevaisuuden suunnitelmiini. Ipana oli kyllä toivottu. Ja hän kuuluu kaikkiin nykyisiin ja tuleviin suunnitelmiini. Aion  siis isona olla vieläkin Äiti, mutta en siis koskaan leikkinyt nukeilla kotia tai haaveillut äitinä olemisesta. Itseasias en leikkinyt nukeilla lainkaan vaan nukensängyn ja rattaat valtasi alati hoivattavat ja harjattavat pehmoeläimet. Silti minusta tuli äiti-ihminen ja kait tässä hyvin on pärjätty, kun Ipana on niin mainio tapaus. Hänen tulevaisuuden suunnitelmansa sitä vastoin ovat kristallin kirkkaat ja hän on päättänyt ettei hänestä nyt sitten tulekaan prinsessaa, vaan lehmän lypsäjä rock tähti. Ja hänelle tulee yksitoista lasta. Tästä viimeisestä ja ehkäisystä tullaan vielä keskustelemaan vakavasti.

Jäipä aika lyhyeksi, mutta syytän nykyään niin tyhjää päätäni, joka ei ole enää entisensä.
Lapsi on terve kun se leikkii, niin myös minun sisäinen lapseni.