Pitikin sattua

Ensi viikko on syysloma. Ipana pääsi eskarista jo kahdeltatoista ja olimme sopinut menevämme kylään ystävälleni Porvooseen, koska emme olleet nähneet häntä (liian) pitkään aikaan ja hän kaipasi piristystä. Matka meni joutuisasti ja pääsimme Porvooseen. Siellä söimme välipalaa ja joimme kahvit, pelasimme yhden erän yatzya nyt kun Ipanakin on oppinut pelin salat ja päätimme Ipanan yllätykseksi lähteä muumipuistoon. Se olikin oikein iloinen yllätys ja kaikki muumivempeleet veivät Ipanan mukanaan. Saipa hän kehuja kauniista lauluäänestäänkin. Olimme juuri kiivenneet muumitalon ylävintille verkkoa pitkin ja leikimme prinsessoja pulassa, kunnes pelastussuunnitelman keksittyämme minä kiipesin edellä alas ja käännyin katsomaan ystävääni. Pari sekunttia myöhemmin käännyin katsomaan miten Ipana pärjää ja se makasi maassa ja alkoi kirkua. Minä kiirehdin Ipanan luo joka kirkui kun syötävä ja yritin selvittää mihin sattuu. Jalat toimivat, huh. Menimme penkille istumaan ja Ipana sai sanottua että käsi, joka riippui velttona oli kipeä ja naamaan sattui. Siihen tuli äiti, joka sanoi nähneensä, ettei Ipana lyönyt päätään. Lähdimme kulkemaan hitaasti autolle ja lähdimme sairaalaan. Ipana kirkui koko matkan ja itki ja aloin mennä paniikkiin.

Ensimmäisellä kerralla alas tultiin oikein mallikkaasti kun Ipana kiipesi ystäväni kanssa

Sairaalan pihassa Ipana nosti kättään ja aattelin mielessäni ettei se ainakaan sijoiltaan ole. Onneksi oli edellisenä päivänä käyty reumakontrollissa, niin oli painot ja pituudet tarkkaan selvillä. Hoitaja tulikin melko nopeasti kuultuaan Ipanan huudot ja nopean tilanneselvityksen jälkeen toi kipulääkettä ja ohjasi eteenpäin. Jouduimme odottamaan ilmoittautumista jonkun aikaa, koska sisällä oli joitan ihmisiä ja ystäväni kerkesi käydä viemässä koiran kotiinsa ja tulla takaisin. Ipana itki koko ajan. Minä olin shokissa, mutta pystyin toimimaan ja ajatteleemaan. Päästiin ilmoittautumishuoneeseen ja ystäväni ja pari hoitajaa yrittivät kuoria Ipanaa vaatteista samalla kun minulta kysyttiin esititetoja. Sitä on vaikeaa kuvailla, kun on hätä, paniikki, sympatia päällä ja yrittää keskittyä siihen mitä toinen sanoo kun oma lapsi kirkuu vieressä, etkä voi tehdä mitään, mikä poistaisi pieneltä kivun. Lisäksi kello oli jotain viiden pintaan, enkä ollut syöny aamu puol yhdeksän jälkeen mitään. Pyörtyminen ei ollut kaukana. Saimme jollain suostuttelulla Ipanalta ulkotakin ja hanskat pois ja siinä vaiheessa alkoi olla aika selvää, että ranne on murtunut. Pääsimme huonosti suomea puhuvan lääkärin luo melko nopeasti ja kun käden asento selvisi, otti ystäväni minusta kiinni, mutta pysyin kasassa. saatiin heti lähete röntgeniin ja päästiinkin sinne heti. Ystäväni meni Ipanan kanssa sisään, hän on  hoitoavustaja ammatiltaan. Minä kuuntelin ulkopuolella Ipanan huutoja ja itkua ja nieleskelin kyyneliä. Aina hetkittäin löysin voimaa kerätä taas itseni, että pystyin toimimaan Ipanan takia ja Ipanan edessä jopa hymyilemään ja sanomaan rohkaisevia sanoja. Katselimme yhteistuumin röntgenkuvia ja molemmat ranneluut olivat murtuneet pahasti. Käsi lastotettiin kantositeeseen ja koska oli selvää, että nukutuksessa pitää tehdä, matkan olisi jatkuttava joko Helsinkiin tai Lahteen. Sanoin, että olemme kotoisin Lahdesta, joten sinne siis ja he jäivät selvittämään miten lähettää röntgenkuvat Lahteen, kun me lähdimme ajamaan sinne. Hoitaja jopa sanoi, että hän vaikka ihan itse aja Hesan kautta viemään paperit jos tarve vaatii, mutta onneksi ei siihen tarvinnut mennä. Pika stoppi ystäväni kodilla, kun hän ruokki ja pissatti koiran ja matka jatkui kohti päksiä. Saavuimme päksiin ja siellä meitä jo odotettiinkin. Siellä kysyttiin vaikka ja mitä ja se porvoolainen lääkärikin oli kirjoittanut esitietolomakkeeseen mitä sattuu ja otettiin kokeita ja odotettiin vähän lisää ja viimein kirurgi tuli sanomaan, että kyllä se on niin paha, ettei pelkkä kipsi riitä, että pitää myös laittaa piikit. Ihana mieheni oli lähtenyt jo aikaisemmin savonlinnasta meidän tueksi ja juuri kun Ipana oli saanut esilääkkeen, hän toi meille tavaroita kotoa yöksijäämistä varten. Minua harmitti, kun en saanut mennä nukutukseen mukaan, enkä kuulemma heräämöönkään saanut mennä, siinä ovella piti heipat vain sanoa. Kun Ipana oli viety, ystäväni, joka oli ollut korvaamaton apu ja tuki otti minun autoni ja lähti koiran kaveriksi kotiinsa porvooseen ja minä ja mieheni raahustimme leppäkerttuosastolle odottelemaan uutisia Ipanasta. Kello oli jotain varttia vaille yksitoista. Otin akuutin aulasta kahvin ja salaatin automaatista. Osastolla meitä jo odotettiinkin ja huone oli valmiina. Puoli yhden aikaan meille tultiin ilmoittamaan, että leikkaus oli mennyt hyvin ja Ipana oli heräämössä. Varttia vaille kaksi Ipana tuli heräämöstä tokkuraisena. Pienen suostuttelun jälkeen saatiin tyttö juomaankin. Mieheni teki lähtöä kotiin ja me käytiin nukkumaan. Ei tarvinnut kauaa laulaa kun Ipana nukahti. Väsymyksestä ja nälästä ja pitkästä, vaikeasta päivästä huolimatta minulla olikin toinen juttu. Ajattelin, ettei tarvitse sammuttaa kun valot, niin nukahdan saman tien, mutta liskojen yö vasta alkoi. Vietin oikein helvetillisen hedelmällisen tunnin itkien, koska silmät auki syytin itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla ja jos pistin silmät kiinni, näin nonstoppina eri kuvakulmista kuinka Ipana iskeytyy maahan. Yöhoitaja tuli huoneeseen ja juteltuani hänen kanssaan, rauhotuin ja sain jopa unen päästä kiinni, mutta heräsin joka kerta kun hoitaja kävi herättelemässä Ipanaa juomaan. Lisäksi hetekka oli kaikin tavoin kamala, epämukava ja muhkurainen. Aamulla heräsin väsyneenä ja aikaisin. Käytiin Ipanan aamupalan jälkeen kontrolliröntgenissä ja katseltiin hetki elokuvaa. Sitten kirurgi tuli haastattelemaan ja kertomaan leikkauksesta ja jatkosta. Sitten tuli toinen ystäväni poikansa kanssa vierailulle ja se piristi kovasti Ipanaa, joka oli koko aamun ollu vähän depiksessä ja Ipaan suostui tekemään jopa sormijumppaa. Mieheni tuli ja toi kotiinlähtövaatteita ja siinä käytyämme kotiohjeet yms. läpi, Ipanan syötyä lounaan ja valmistuauduttuamme käyntiin kanttiinin kautta, koska minä en ollut vielä syönyt mitään. Lähdimme sieltä ja Ipana nukahti autoon. Teimme maisemakierrosta, että Ipana sai nukkua ja kävimme kaupassa ja tulimme kotiin. Ihana olla kotona. Ystäväni ja poikansa signeerasivat Ipanan kipsin jo siellä, me raapustimme omat terveisemme kotona. Tästä alkaa viisiviikkoinen elo kipsikätisen kuusvuotiaan kanssa. Uintiharrastus keskeytyy nyt toistaiseksi. Hyvällä tuurilla kipsi poistetaan ennen Ipanan tanssiesitystä, mutta eskariin voi loman jälkeen mennä. Nyt alkaa sormijumpatkin jo sujua ja Ipana innostui kun sai turvonneet sormensa suoriksi. Äiti tuuletti mukana ja. Ipana on niin urhean reipas, että kaikkien meidän pitäisi ottaa mallia hänestä. Jos minun pitäisi valita maailmassa joku, jota ihailen eniten, olisi se Ipana. Hän on kaunis, luottavainen, loistava esiintyjä, avoin, reilu, rohkea, reipas ja taitava. Maailman paras tyttö.

Kotiin lähdössä reipas tyttö

Tarttuvaa

Flunssa tarttuu, vesirokko tarttuu, sukupuolitaudit tarttuvat, mutta me tartutamme toisiimme paljon muutakin kuin sairauksia. Me ihmiset olemme laumaeläimiä ja tunnemme sympatiaa toisia kohtaan. Meillä syntyy eräänlainen peiliefekti monenlaisissa ihan arkisissakin toiminnoissa.

Kuuluisin on haukotus.

Kaikkihan tietävät, että haukottelu tarttuu. Yksi, joka on väsynyt tai juuri herännyt, alkaa

haukotella ja muut kohta perässä, vaikkeivat tuntisi juuri sillä hetkellä väsymystä. Se on sitä sosiaalista kanssakäymistä. No, mikä muu voi olla tarttuvaa?

Nauru.

Jos jollain on oikein herskyvä ja omalaatuinen nauru, tarttuu se hyvinkin helposti. Joku voi kertoa vitsiä ja ruveta kesken kaiken nauramaan ja muut nauravat ympärillä tietämättä mille nauravat. Ilo vetää puoleen iloa.

Naurun tavoin myös itku on tarttuvaa.

Jos joku itkee onnesta kun on löytänyt vaikka kauan kadoksissa olleen sukulaisen, sitä seuraamassa olevat ihmiset pääsääntöisesti liikuttuvat, vaikkei se koskisikaan heitä. Jos jollekkin on tapahtunut jotain todella surullista ja traagista, vaikka lapsi on kuollut, niin kyllä kanssaolijat liikuttuvat, minulla ainakin tulee paha mieli. Komedioissa usein nauretaan ja nauru tarttuu, vaikkei kohtaus olisi itsestä hauska. Dramaattisissa kohtauksissa ak. vuotaa kuin vesiputous. 

Myös huono asenne on tarttuvaa.

Jos jollain on huono päivä ja purkaa sen muihin, lähtee se liikkeelle kulovalkean tavoin. Myös hyvä ja innostava asenne on tarttuvaa, joskei kuitenkaan yhtä vauhdikkaasti kun negatiivinen asenne.

 

Tartutammeko toisiimme myös jotakin itsestämme?

Vaikka olemme yksilöitä, olemme silti ympäristömme muovaamia. Jokaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä tarttuu meille jokin piirre, mitä me ihailemme tai mikä toisesta tulee vahvasti esiin tai se voi olla yhdessä kehittämänne asia. Murteet ovat esimerkiksi tälläisia. Allekirjoittaneeseen jälleen kerran tarttuu murteet helposti.

Muita tällaisia piirteitä voivat olla esimerkiksi: kiroilu, kirjoitustyyli, kehon asento, puhetapa, vaatetyyli tai vaikka se, miten rakentaa leivän. Piirteitä on niin paljon kun on ihmisiäkin ja tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset olisi omaperäisiä, vaan ihmiset tekevät omaksumisen pääsääntöisesti tietämättään ja koska se edistää sosiaalista kanssakäymistä kun teillä on jotain yhteistä. Lisäksi ihmiset ovat mukavuuden haluisia ja tavoittelevat itseä miellyttäviä asioita, niin on vain luonnollista, että piirteet, jotka toisessa miellyttävät, imeytyvät itselle. Jotkut piirteet korostuvat, jotkut ovat vähän aikaa ja kuluvat sitten pois, kun tulee uusia piirteitä, esimerkkinä tästä murteet. Joka kerta kun toiset tartuttavat meihin piirteitään, myös me tartutamme heihin omiamme. Piirteet, yhdessä ruumiimme ja aatteidemme kanssa tekee meistä yksilöidyt me, jotka sopeutuvat alati muuttuvassa yhteiskunnassa. Ihmiset, jotka eivät anna itsestään ulospäin mitään, koetaan yleensä vaikeasti lähestyttävinä. Myös ihmiset joilla on voimakkaita piirteitä, koetaan myös tungettelevana.

 Tähän pohjautuisi varmaan paljon liitetiedostoja ja lähteitä, mutta koska ylläoleva teksti perustuu ainoastaan omiin havantoihini ja päätelmiini, niin tieteellistä pohjaa tällä tuskin on.

Googlen kuvahaku,
pisti kummasti haukotuttaan sopivaa kuvaa etsiessä..

 

 

 

Uus look

Ensimmäiseks nyt kun katon peiliin, voisin itkeä. Mä kävin siis eilen kampaajalla ja nyt se on poissa. Pitkä, kaunis, ihana tukkani on poissa. Siellä katsoin peilikuvaani kauhunsekaisin tuntein, missä oli hieman katumusta mukana. Vielä en oo saanu palattua elämän realiteetteihin ihan kokonaan, vaan hoen itselleni koko ajan "Se kasvaa kyllä, se kasvaa kyllä". Mutta tarkastellaanpas asiaa ulkoota. Jätetään järkyttynyt minä (Ja ukko) taka-alalle ja käsitellään tätä asiaa toisesta näkökulmasta:

Mun pitkä, "kaunis ja ihana" tukkani oli ohut ja huonokuntoinen, vähän kaiken värinen, päällimäisenä kusenkeltaista ja oksennuksen vihreää. Suoraväreillä oli leikitty ja se kyllä näkyi. Hius oli ohutta, huopaantuvaa (En ees saanu kampaajalle harjattuu sitä auki, takut oli melkosia) ja sitä lähti harjallinen viikossa. Nyt tukkani on liian lyhyt ilmava, liian lyhyt hyvempi kuntoinen, liian lyhyt paremman värinen ja sillä on tilaisuus elpyä.
Ja liian lyhyt.


Vielä ei aito hymy irtoa

No mitä kampaussessioon nyt sitten tulee.
Kampaaja oli tosi mukava ja oli tosi luxusta kun siellä oli hierova tuoli pesupaikalla ja sai kahviakin. Mutta vaikka näytin kuvia, niin meen näkemykset ei nyt oikeen kohdannut toisiaan. Väri ei ole sellai kun piti. Tää on ihan kiva väri, mutta ei se mikä piti olla. Tai mikä mun mielestä sinne piti tulla. Malli on juuri se mikä pitikin ja tykkään kovasti etutukasta, MUTTA... ehkä mä näytin liikaa kuvia tai yksinkertaisesti puhuin liian paljon, niin se meni sekaisin kun takaa piti jättää olkapäille ja nyt se on vaan niskaan asti. Ehkä mä totun tähän.. Väri mitä suunniteltiin oli musta kiva. Tää tumma ja sit vaaleempi ruskee, mut raitoja piti tulla paljon vähemmän, vain vähän päälle, mutta nyt päälitukka on raidotettu kokonaan vaaleeks. Väri sopii kyllä, muttei ole se mikä mulla oli visio. Lisäks se kesti kauheen kauan ja maksokin aika paljon enemmän kun piti ja vedin kyllä aika terävästi henkeä kun kuulin loppusumman.

Sieltä lähtiessä kun vedin takkia päälle, yritin nostaa hiuksia niskasta. Ei oleee.
Illalla yrtitin nukkumaan mennessä ottaa ponnarin pois. Ei oleee.

Aamulla tukkaa kampasin johonkin malliin ja yritin keskittyä etutukkaan, mikä on ainoa musta kaikkein kivoin juttu ja huokasin ja aattelin jälleen "Se kasvaa kyllä, se kasvaa kyllä". Kysykää parin päivän päästä, ehkä se silloin on jo kiva.

Ipana ilmoitti ovella kun menin kotiin: "Äiti! Sulla on ihan poikatukka". Rohkaisevaa? Ei oleee. Kysyin, että leikataanko sillekin poikatukka, niin ei kuulemma leikata. Onneks Ipanalla on vielä pitkä, kaunis, ihana tukka, niin teen sille lettejä ja kiharoita ja ja ja..
Kampaaja vielä kysy, että jätetäänkö pituutta, ettei sitä pakko oo niin lyhyeks leikata ja minä: "Eikun pois vaan." Ois pitäny taas artikuloida oikein. Kökkö!



Muutes kun olen tässä mennyt itseeni ja etsinyt itseäni itsestäni ja niin edelleen, niin hain nyt media-assistentiksi. Ja kevään yhteishaussa haen korkeakouluun graafisen suunnittelun puolelle ja insinööri yhdyskuntasuunnittelun puolelle. Katsotaan kuinka käy. Pitäkää peukkuja.